Vihdoin se on valmis, 28.11.2011, ensimmäinen NaNoWriMoni ikinä, melkein on jotenki juhlallinen olo. joka tapauksessa, tässä se nyt on, koko komeudessaan, 50302 sanaa.

 

DevonWriMo

 

Prologi, kirjoitan koska käskettiin.

 

Minä olen Devon Morel ja olen nyt aloittanut tämän tekstin uudestaan noin kaksitoista kertaa. Omasta elämästä kirjottamisen pitäis ilmeisesti olla helppooki, mutta voin sanoa, ei se oo. Teen sen nyt kuitenki, se kuulemma auttaa psyykkeeni kehitykseen tai johonkin. Jotain sillä oli tekemistä psyykkeen kanssa. Mä en oo koskaa ollu hyvä muistamaan noita, luultavammin siks että mä en yleensä jaksa kuunnella jos joku alkaa selittää että mulla on jotain ongelmii. Mä tiän mun ongelmani ja mä en todellakaa jaksa ruotii niitä jonku kallonkutistajan paikkeilla. Joka tapauksessa mun psykiatrini käski alkaa kirjottaa omaelämänkertaa ja sitä mä oon tässä tekemässä, kai sitä nyt kerran voi testata sen neuvoo, olis ainaki jotain jätettävää jälkipolville jos olis sellasia... On mul yks kummilapsi, serkun mukula, se voi sit lukee tän ku se on eronnu kolmannesta puolisostaan ja hautoo itsemurhaa ku sen firma meni konkurssiin, mun tarina voi piristää sitä ku se huomaa et jollain voi mennä elämäs viä vähä paskemmin.

 

Huomaatteko, tuhlasin aikaani jo ties miten kauan siihen että selitän vaan jotain turhaa siitä miten mun pitäis kirjottaa jotain. Kannattais varmaan jo siirtyä asiaan ennen ku tuhlaan koko koneeni kovalevytilan johonki paskaan joka ei ees edistä mun henkistä eheytymistäni paskan vertaa. Mut siis joo, alotetaas.

 

Luku 1, se osuus missä mä oon vaan joku kakara.

 

Eli. Mä synnyin joskus aikaa sitte Pariisissa hyvin toimeentulevaan ja kaikinpuolin täydelliseen perheeseen. Mun mutsi on joku muotilehen päätoimittaja ja isä on joku muu muotifägäri. Ette ehkä koskaa olisi arvannu, mutta ne tapas isän malliston näytöksessä. Mutsi oli haastattelemassa neroa näytöksen takana ja nero pyysi sen jonnekki syömään. Ei siitä menny ku vuosi tai jotain niin ne oli jo naimisissa ja toinen vuosi siihen että mä synnyin. Mä en tiä kauheesti mitää niiden elämästä ennen mua. Yleensä lapset kai kyselee jossain vaihees kaikkee et miten te tapasitte tai miten te rakastuitte, mut mä vietin sen ajan joko olemalla hiljaa tai vittuilemalla kaikelle joka vähäki muistutti auktoriteettia. Ihan pienenä lapsena siis oli se vaihe ku olin vaan hiljaa.

 

Kattokaas ku sillon aluksi mä olin hieno ja hiljanen lapsi. Mut ristittiin nimellä Didier Arnaud Morel. Morel oli äidin sukunimi, isä otti sen kun ne meni naimisiin, sen sukunimi oli kuulemma liian vaikee ranskalaisille lausua... Ja nyt te tietty ihmettelette missä tossa nimessä on Devon? Noh, mä ite päätin vaihtaa nimeni ku olin kolmetoista, olin saanu kuulla tarpeeks nössöstä nimestäni joten vetäsin vaan hatustani jotain mikä kuulosti siistiltä ja ku mä täytin vihdoin kaheksantoista, vaihdoin sen mun viralliseksi etunimeksi. Vasta myöhemmin mä sain tietää et se oli iteasias myös naisten nimi, mut noh, eipä mulle siitä oo kukaa koskaa vittuillu joten ei paljoa haittaa. Mut siis mä oon aina inhonnu Didieriä, niinku kuka haluu antaa niin nössön nimen lapselleen? Ainoot jotka kutsuu mua enää sillä nimellä on äiti ja mun serkku, Acelet. Tosin Ace sanoo Didiksi... se kuulostaa vielä vähä typerämmältä mut ehkä sallin sen Acelta. Sallin sen siks että potkasin kerran tenavana siltä etuhampaan kurkkuun. En mä siis tahallaan sitä tehny, ihan vahingos vaan, mutta arvatkaa ny olinko ihan kusi sukas ku näin ku se vaan parku ja veri lensi suusta niinku jossain Saw 364ssä. Sen jälkeen teki pari vuotta vitun pahaa nähä verta... mut vaan pari vuotta. Ei se enää siis mikää ongelma oo.

 

Mut siis, mä olin puhumas mun vanhemmista. Ne siis oli aika hyvätulosia. Ja mä ny satuin oleen niiden ainoo lapsi, joten mulla oli vähä kaikkee. Uusimmat muotilelut, vitun siisti lastenhuone, oma telkka ja miljoona VHS kasettii täynnä jotain disney-paskaa ja tietysti aina uusimman lastenmuodinmukaset kuteet niskassa. Mä olin kuulemma ihanin ja sulosin lapsi mitä kukaa oli koskaa nähny, en itkeny paljo koskaa vauvana, olin vaan sellanen läski pallo ja hymyilin vajaan näkösenä. kun mä synnyin, mä painoin jotain melkein viis kiloo, eli vauvojen mittapuulla olin törkee ihrakasa, sellanen et ku otti syliin niin ihra vaan valu sormien välistä. Mulla oli ihan pienenä, vastasyntyneenäki, jo ihan musta tukka. Se kyl vaaleni sellaseksi tumman ruskeeksi siinä varhaislapsuuden aikana, mut kato kai mä sit vaan halusin palata takas menneisiin ja tulla aidoksi itsekseni siinä vaihees ku alotin sen kierteen et värjään tukkaani sinertävän mustaksi. Mä en oo nähny oikeeta hiustenväriäni sitte lapsuuden jälkeen, sillon mulla oli ruskee melko pitkä ja vähä kiharainen tukka, niinku jollain enkelilapsella, sellasena mutsi ja faija mua ainaki piti. Oon mä oikeesti nähny kuviaki itestäni, mut mun mielestä näytin aikalailla samalta ku kaikki muutki lapset, niinku... lyhyeltä ja sillee... lapselta. Millasii ny stereotyyppiset lapset on jossain libressepaketin kyljessä? Vai onko se lastenvaippa libero? Miks niillä ees on niin samanlaiset nimet? Että muijjilla ei tulis liian suuri harppaus elämässä ku joutuu siirtyyn lastenvaipoista naistenvaippoihin? Älkää ny sanoko et vanhusten paskavaipat on sit nimeltään jotain... liberosseja.

 

Ajatus taas karkas.

 

Ne vanhemmat. No en mä ny tiä mitä niistä sanois. Ne piti musta just sillee hyvää huolta ku kuuluuki. Mulla oli kummisetäki, Jean-Paul, se vei mua huvipuistoihin ja sellasiin hauskoihin juttuihin ku mutsi ja faijja hoiti kasvatuksen.Mä olin sellanen perus kiltti lapsi, vähä vaan nössömpi ku muut mut muuten ihan ok, opis istuun ja ryömiin ja käveleen ja puhuun sillee ihan ajallaan, tai no okei, en puhuun. Sen puhumisen kans mä viivyttelin ties kuinka kauan, ilmesesti en vaan viittiny alkaa puhuun ennen ku mulla alko oikeesti olla jotain asiaal. Mutsi ja faija oli jo ihmetelly et oliko mus jotain vikaa ku en ees jokellellu, mut hei, sitku alotin se puhe kehittyki nopeesti. Eka sana mitä sanoin oli mama, äiti oli ylpee. Olin ilmesesti myös äitini näkönen mut isäni luonteinen. Se siis tarkottaa sitä et me molemmat tanssittiin yhtälailla mutsin pillin mukaan. Faijja oli ilosesti tossunalla, mikä oli sinänsä ihan hyvä. Sen luovas työs oli välillä kausia et se ei tienannu mitää ja mutsi hoiti sillon koko talouden ja jos isä ois joutunu pitään huolta taloudesta, ei me oltais voitu pitää yllä meidän ”ylellistä elämäntapaa”, paitsi ehkä myymällä kaikki kullatut vauvanperseenpuuterointiharjat joita Jean-Paul lähetteli mulle joka kissanristiäisten aikaan.

 

Mä en muista mun lapsuudesta kovin paljoo, muutamia juttuja vaan, niinku sen ku potkasin sen Acen hampaan sisään, tai sit sen ku alotin koulun. Mutsi kertoo et se oli sanonu mulle edellisenä iltana et nyt pitää sit syödä hyvin et jaksaa koulus ja mä olin vaan vastannu sille et ”Anna sitte sitä ruokaa senki vanha sipuli!” Ne nauraa sille jutulle viäki, mut jos nyt heittäsin saman kommentin, saisin varmaan karkotuksen maasta. Sillon se oli söpöö, nyt se ois tahditonta. Se eka päivä koulus oli kauhee, me askarreltiin joitain elukoita pahvista ja sit työnnettiin sellanen grillitikku niiden mahasta läpi et voitiin leikkii niillä jotain nukketeatterii, raakaa touhuu heti pienestä pitäen, opetetaan seivästään elukoita. Sit me nauhotettiin niillä kasetille näytelmä jossa opettaja luki jotain tarinaa ja sitku se sano sen elukan nimen minkä sä olit askarrellu, sun piti päästää sen elukan ääniä. Mulla oli sika, sopii hyvin mulle, joten aina ku mainittiin Putte-Possu, mä röhkin ja heiluttelin sitä irstaasti seivästettyä elukkaani kameran edessä. Koko päivänä mä en kertaakaa kehannu puhuu kellekkää luokkakaverilleni, ainoo asia mitä koko päivän aikana päästin suustani oli ”röh röh”, jälleen yksi säälittävä päivä lisää säälittävään elämääni.

 

Jotain pari viikkoo siinä meni että aloin puhuu, opettaja jo soitteli meille kotiinki että pitäiskö toi poika laittaa puheterapeutille ja mutsi ja faija ei tajunnu että mikä oli muka ongelma, kyllähän mä kotona puhuin, mut mä oon aina ollu varovainen ihmisten seuras, etenki jos oon paikalla yksin ilman ketää tuttua. Pari viikkoo ja sit käyttäydyin niinku muutki lapset. Askartelin perhosia siinä missä muutki ja opettelin lukemista just niin nätisti ku keskivertolapsen tuleeki. Opin asiat keskiverto nopeudella ja mun tulokset testeissä oli just sitä samaa ku kaikilla muillaki. Niinku pitääki olla. Ja joka tehtävän perään opettaja kirjotti et hyvä ja piirsi hymiön ja joskus jopa laitto leimasimella tähden kuvan perään että nyt oot oikein erityisen hyvin tehny hommas.

 

Mä olin siihen aikaan tottunu esiintymään vähä joka paikassa. Ei siis sillee et oisin jotain showta pitäny, mut silleen että mä olin mukana kaiken maailman coctailtilaisuuksis ja näyttelynavajaisis ja sit vaan näytin söpöltä ja olin enimmäkseen hiljaa että kaikki voi tulla sanoon että voi vitsi miten oot sitte kasvanu viime perjantaista ottaen huomioon että siitä on jo kaks päivää ja että hitto ku teillä on kiltti lapsi, oispa mun Matti-Uolevi ja Liisa-Petteriki noin kilttejä ku toi Didier. Ah, Didier, lapsista täydellisin ja mahtavin. Mutsi ja faijja mahto olla ylpeitä musta.

 

Mutta valitettavasti mikää hyvä ei kestä määräänsä enempää, ja joskus niihin aikoihin ku täytin kolmetoista, musta tuli just sellanen millasia kaikkien kunnon teinien kuuluu olla, eli idiootti. Mä aloin kuunnella raskasta musaa ja kapinoida ja olla nuori ja vaarallinen. Eli kuuntelin SlipKnotia ja kokeilin skeittaamista... ja feilasin totaalisesti. En tiä mikä siinä muka oli vaarallista ku seisot huteran laudan päällä jossa on neljä pientä pyörää alla ja sit yrität olla kaatumatta ja suurin vaara on se että saat polvees naarmun. Vittu adrenaliini oikein kohisi korvissa kun sitä harrastin. Se taiski olla sitte viimenen urheilu mitä suostuin harrastaan vapaaehtosesti. Pakollista firman jalkapalloo ei sit lasketa tähän. Se on kaikki Noëlin, mun työnantajan pakollista työkyvynylläpitosuunnitelmaa. Musta tuntuu et se sen hippi muijja on keksiny koko homman... Mut ei mennä siihen vielä, mä oon nyt vasta siinä kohtaa ku oon kolmetoista ja luulen olevani kaupungin kuningas.

 

Ainoo syy mikä sai muut kohteleen mua toisinaan niinku kuningasta oli se, et mulla oli varaa ostaa röökiä. se tosin oli välillä vitun vaikeeta, koska mun kasvunpyrähdys tapahtu vasta viistoistavuotiaana, joten näytin tohon aikaan just niin kakaralta ku mitä olinki. Mutta röökillä sai helposti kavereita sillon harvoin ku pystyin ite röökiä ostamaan. Kaverilla jolla on varaa pummata yks sinne ja toinen tänne, oli aina kavereita pummaamas ja kertomas miten hyvä tyyppi oot. Siihen aikaan entisenä hiljasena nössöpoikana se oli hienoo. Kaikki halus puhuu just sulle ja sulla oli jotain mitä kaikki tavotteli. Nyt ku asiaa miettii, olihan se aika säälittävää että se ainoo valtti joka mulla oli muihin nähen oli laatikollinen paperin sisään rullattua silputtua rehua, mut sillon se oli hienoo. Ja sillon mä itekki alotin vetämään röökiä. Paska tapa, täytyy sanoa, en suosittele kellekkää. Ei siks et se veis rahat tai mitää, mutta sit joskus ku joku pakottaa sut lopettaan, niin ihan vaan jos ei ois tarvinnu kestää sitä vitutusta mikä siitä seuras, oisin antanu varmaan vasemman käteni. (Mut en oikeeta, sitä käytän runkkaamiseen.)

 

Nyt oon siis uudistunu mies, en enää vedä röökiä niinku ennen, oon kai koittanu palata takas puhtoseen lapsuuteeni... joo, mitä mä ees yritän. En tuu koskaa oleen enää sellanen pikkuenkeli ku sillon. Lähemmäs jäin sitä riiviötä joka olin teininä. Lintsailin koulusta et voisin hengata kavereitteni kans jotka ei ees ollu mitää oikeita kavereita. Oli siel mukana pari helmeeki tyyppiä, niinku René ja Martin, ne tais olla eniten mun oikeita kavereita. Ne hengas mun kans sillonki ku olin pee aa ja ne oli niitä jotka vei mut kotiinsa sen jälkeen ku olin oksentanu humalas baarin edessä ettei mutsi ja faijja sais tietää. Ne piti mun puolia, ainaki suurimman osan ajasta, hyviä tyyppejä. Niinku kunnon pissikset sanoo et sit on kato tosiystävä ku toinen pitelee sun tukkaa samalla ku oksennat kadunkulmassa ja sitä ne joutu tekeen paljo. Me nimittäin juotiin aina liikaa, ihan ihmettelen miks en saanu sillon itelleni aikaan jotain maksakirroosia ku koitin kaikki teinivuoteni kuluttaa mahdollisimman humalassa niiden tyyppien kans. Vuorotellen kannettiin toisiaan takseihin ja vuorotellen oksennettiin toistensa olkkareihin, kivaa.

 

Nykyään René sit asuu jossain indokiinassa viljelemässä jotain luomuherneitä joita se sitte voi vedellä nenäänsä sitä mukaa ku joku tuhoo ilmastoa hengittämällä liian syvään kallisarvosta happea ja Martin... noh, se on kuollu. Huumeiden yliannostus. Se jäi niihin porukoihin joissa me sillon hengattiin. Alkoholista ja röökistä siirryttiin kannabikseen ja siitä kovempiin aineisiin. Nyt ku kattoo taaksepäin, pitää melkein olla ilonen siitä että mun porukat lähetti mut aikoinaan sinne typerään sisäsiittolaitokseen opiskeleen. Mistä sitä tietää vaikka muuten oisin nyt samas jamas ku Martin, pukkaamas koiranputkee jossain rupusakin hautausmaalla.

 

Mä kävin siihen aikaan yhtä Pariisin hienoimmista kouluista, sellasta kallista oppilaitosta jonka oppilaista puolista tuli poliitikkoja ja puolista lääkäreitä tai juristeja. Musta ei tullu mitää noista edellämainituista. Mä en koskaa oikein sopeutunu joukkoon. Pukeuduin liian ”vulgaaristi” ja käyttäydyin vielä vulgaarimmin pilaten niiden hienon koulun upeeta mainetta. Haistattelin opettajille ja jätin kaikki hommani kesken, paitsi sillon kun en ees alottanu niitä. Oli oikee herranihme että pääsin luokaltani ku koulu loppui. En ees muista miten siinä onnistuttiin, uskon että siinä käytettiin lahjontaa sekä mun että koulun suuntaan. Siitä säälin porukoitani, olis varmasti ollu ihan hienoo jos oisin käyttäytyny kunnolla ja ollu niinku ne muutki snobikakarat siä koulus, et ne ois voinu ylpeinä kehystää mun täydellisen todistukseni ja sit kehuskella sillä kaikille vierailleen että kattokaas nyt tätä, siitä näkee et meidän pojasta tulee joskus vielä jotain suurta, mutta ei. En mä vaan oo sellanen. Niinku mä jo kerran sanoin, mä oon idiootti. Muille oppilaille soiteltiin kotiin että teidän poika tai tytär sai nyt maan parhaat arvosanat näissä tasokokeissa kun taas mun porukoille soitettiin että voisitteko tulla hakemaan poikanne pois koulusta ku se nyt flippas kesken tunnin ja heitti tuolin läpi ikkunasta. Mä en tiedä mistä se kaikki viha tuli, mutta vittu mä olin vihanen lapsi. Kai se sit oli jotain sellasta että en osannu käsitellä tunteitani muuten, ei me koskaa puhuttu kotona siitä mitä mä tunnen, vaan siitä mitä olin tehny. Ei sekää paha asia oo, kaiken maailman psykiatrit vaan aina haluu vierittää kaikki syyt vanhempien niskoille ku musta se kaikki oli ihan vaan mun omaa nolouttani. Ihan itehän mä päätin niihin paskoihin porukoihin mennä, sinne missä kaikki veti viinaa ja tupakkaa ja usein jotain vahvempaaki. Mutsi ja faija saa kyl yhestä asiasta olla ilosia, mä en koskaa alottanu käyttään niitä vahvempia aineita...

 

Eiku kerran. Mut sillon mua huijattiin, tai siis johdettiin harhaan. Se oli lukios, kerron siitä sit ku pääsen lukioon asti tarinassani.

 

Kun mä olin viistoista, poliisit sai mut kerran kiinni ku olin ihan helvetin humalassa kaupungilla ja vei mut kotiin. Oli mutsi ja faija jo arvannukki mitä mä siä kylillä tein, mutta sillon se helvetti pääsi irti. Mutsi itki koko illan ku mä oksensin vessassa ja faija jutteli poliisien kanssa. Tais olla yks niitä ainoita kertoja ku näin tai kuulin et äiti ois ollu jotenki heikko. Se oli vahva nainen, ja aina niskan päällä, oli tilanne mitä hyvänsä. Sillon se itki, ajatteli että se on pilannu mun kasvatuksen, suri omii virheitään millä se oli pilannu lapsensa hemmottelemalla sitä liikaa, olemalla liikaa poissa kotoo, kaikkee liikaa tai liian vähä. Mä luulen että se huono omatunto joka mulla siitä illasta seuras sai mut vastustelujen kera suostuun muuttaan pois Pariisista, johonki saatanan perämettään opiskeleen poikalyseoon. Snobien sisäoppilaitokseen jossa jokainen oppilas saa tarvitsemansa huomion, mikä siis tarkottaa sitä että jokasen oppilaan niskaan luvataan hengittää joka hetkellä. Sen illan jälkeen mä myös vietin loput Pariisissa oloajastani kotiarestissa, karkasinki sieltä vaan jotain kymmenisen kertaa, enimmäkseen makasin kotona ja kuuntelin musaa.

 

Luku 2, se luku jossa mut pakotetaan muuttaan junttilaan.

 

Se ulkomaille perähikiälle muutto sitte kuitenki viivästyi syystä tai toisesta ja mä alotin lukioni Ranskassa. Musta tuntuu et porukat kesän aikana oletti jo että mä aloin taas hyväksi lapseksi ku en jaksanu muuta tehä ku maata kotona pelaamas pleikkaa ja kuuntelemas musaa, ne aatteli että okei, se oli kotona kiltisti koko kesän joten luultavammin se nyt säikähti tarpeeks ku uhattiin lähettää se Suomeen. Suomi, se on kyl hyvä pelote lapsille. Kaikkien vanhempien pitäis sanoo lapsilleen et syö nyt Masa vihannekses tai sut lähetetään Suomeen! Se tosin ei toimi jos sattuu asuun Suomes, mut sillon voiki sit sanoo et me lähetetään sut Ruotsiin. Jostain kummallisesta syystä ku kaikki suomalaiset vaan inhoo ruotsalaisii enemmän ku lintuinfluenssaa. Koulun alettua mun porukat sitte huomas että ne oli väärässä. Ei siitä koulusta nimittäin mitää tullu, kapinoin ja juoksin ulkona ja koulussa vedin vaan kauheita kilareita joka asiasta. Kävin sen ekan vuoden loppuun, vaikkaki sain sen lukuvuoden aikana suoritettuu loppuun ehkä jotain kolme kurssii. Ja sitte mutsi ja faija vihdoin lähetti mut sinne Suomeen minne ne oli mua uhkaillukki laittaa. Pienellä saarella sijaitsevaan poikalyseoon. Ei tyttöjä, ei houkutuksia olla keskittymättä muuhun, ja miten väärässä ne olikaa.

 

Mä alotin sen koulun sit seuraavana syksynä, olin sillon seittemäntoista. Pariisissa oli lämmintä ja kaunista, paras aika olla ulkona ja vetää lonkkaa, mut heti ku mä nousin lentokoneesta Suomes, sain vastaan järkyttävän tihkusateen ja harmaan maiseman. Mä otin lentokentältä taksin faijan kans. Se oli tullu mukaan allekirjotteleen papereita joissa tyyliin annettais lupa myydä mun sielu ite paholaiselle, en tiä sen tarkemmin, noi on vaan mun arvioita.

 

Mä muistan sen päivän niinku eilisen. Mulla ei ollu paljoa matkatavaroita tai mitää, suurin osa mun kamoista luvattiin lähettää mun perästä myöhemmin ja toisaalta, en mä ees paljoo siel kokenu tarvittevani mitää kamaa. Mä heitin laukkuni taksin takakonttiin ja nousin sinne autoon. Isä on suomalainen ja puhu kuskin kans jotain suomeksi. Mä kuuntelin ja mua vitutti jo siinä vaiheessa että joutusin kuunteleen tollasta juntin kuulosta molotusta seuraavat kaks vuotta... vähintään kaks vuotta. Mun opiskelutahdilla oletin että se ois lähempänä kuutta vuosikymmentä. Mä kattelin siinä sit ulos ja koitin saada jotain selkoo paikasta jossa mä tulisin asumaan seuraavat vuodet, ja olin pettyny. Talot oli sellasia harmaita laatikoita, kaikki betonia. Puis oli vielä lehtiä, mutta silti kaikki näytti ankeelta. Harmaalta ja ankeelta. En viitti alkaa verrata sitä liikaa Pariisiin ku masentuisin vaan liikaa. En tajuu miten kukaa jaksaa asuu koko elämäänsä siel paskalävessä jossa mä vietin kaks vuotta. Jos olisin asunu siä vuodenki enemmän, olisin varmaan tappanu itteni. Pariisi on mun kotini, sinne mä tunsin kuuluvani joten se matka tuntu musta vaan niin raskaalta.

 

Me noustiin taksista autolautalle ja mentiin sillä sinne saareen. Sil oli joku ruotsin kielinen nimi jota en koskaa oppinu lausumaan. Jotku niistä oppilaista siel opiskeli ruotsii mutta mä sain sentään ottaa sen tilalle ranskan, kerranki jotain mitä osasin ja silti sain siitä huonompia numeroita ku luokan priimukset jotka ei ees ollu ranskalaisperäsistä kodeista. Meitä vastassa oli sellanen laiha pitkätukkanen muijja joka näytti pukeutuneen niinku joku nunna, risti kaulassa ja levee hymy naamalla. Ihan niinku olis muka ollu jotain hymyilemistäki. Se kätteli meitä innokkaasti ja sanoi et sen nimi oli Elise tai Elisa tai jotain. En muista enää, mutta se oli pappi. Opetti uskontoo ja piti jumalanpalveluksia... pakollisia jumalanpalveluksia. Joka sunnuntai ja keskiviikko, tiesin jo siinä vaihees mistä tulisin lintsaamaan mahollisimman paljo. Ei siis siksi oisin kauhee ateisti tai satanisti, vaan ihan vaan siksi että en halunnu joutuu tilanteisiin joissa pitäis puhuu vakaumuksistaan. Ne on aina ollu mulle asioita jotka haluun pitää omana tietonani. Se selitti meille kaikkee siitä saaresta samalla ku saatto meidät koulun päärakennukselle ja ohjas meidät rehtorin toimistoon missä käytiin raskaita vääntöjä siitä miten mun koulutus hoidetaan.

 

Se reksi oli todennu että mun koulumenestys oli paska, ja asia piti muuttaa. Joten mulle ilosesti ilmastiin näin heti alussa että tuun olemaan silmätikku joka helvetin tunnilla. Mua vitutti. Niihin aikoihin mä suutuin ihan helvetin pienistä, en ees tajuu miks olin sillon niin helvetin kyrpiintyny ku olin, mut muistan vaan että näin punasta heti ku mulle sanottiin jotain joka oli vähäki poikkiteloin mun oman asenteeni kans.

 

Mua juoksutettiin ympäri koulua ja kerrottiin sääntöä säännön perään. Mä allekirjotin kilon papereita ja joka nimen kohalla vittuunnuin enemmän. Ainoo asia joka helpotti mua, oli se et isä pyys niitä kutsuun mua Devoniksi. Mä olin valinnu sen nimen itelleni sillon ku olin kolmetoista ja en todellakaa halunnu et kukaa sais tietää et mun oikee nimeni oli joku saatanan Didier. Pikku-Didi. Sulonen pieni Didiliini. Siitä naurusta ei ois koskaa tullu loppua. Kuinka moni sulonen Didier näyttää siltä ku mä silloin. Musta tukka, pipo aina päässä oltiin sit sisällä tai ulkona, muutama lävistys naamassa ja korvissa ja laittomasti otetut tatuoinnit rintakehässä.

 

Ihan pakko sanoo tähän väliin, ne mun tatskat siinä rinnassa, sellaset kaks tähtee, monet pitää niit noloina ja nauraa niille mut musta ne oli tosi siistit sillon ku otin ne joskus ku olin just täyttäny kuustoista ja nyt ku oon paljo vanhempi, ne on musta yha aika siistit. Oon joutunu kerran korjaileen niitä ku ne haalistu sillee iän myötä mut sillonki korjailin enkä peittäny. Mitä vikaa on muka tähtitatskoissa?

 

Mut nyt takas asiaan, siihen ekaan päivään siä paskaläves.

 

Isän pitivihdoin sit lähtee, se sano moikat ja lupas soitella, mä taisin vastata mumisemalla joitain kirosanoja ja isä näytti vähä surulliselta. Ois kai pitäny olla itekki surullinen, tai ees myötätuntonen, mutta se sai mut vaan vihasemmaksi. Ne kerto mulle et talkkari oli jo vieny mun kamat mun huoneeseen ja pääsisin kohta tapaan uuden kämppikseni. Vittu kivaa, mua ei kiinnostanu paskaakaa tavata enää yhtää ainoota ihmistä lisää. Mä olin täysin varma et se joku olis joku ihan helvetin rasittava snobi jota vihaisin sadan prosentin todennäkösyydellä... mä olin myös melkosen oikeessa... oikeessa ja väärässä, miten sen nyt sit ottaa.

 

Siinä mä sitte vietin seuraavan kymmenisen minuuttia vakuutellen etten tarvii enää erillistä esittelykierrosta opiskelija-asuntoloille ennenku ne antoi mulle paskalla printterillä printatun kartan josta ne ympyröi oikeen talon kuulakärkikynällä. Se oli kakkostalo. Ykkösluokkalaisille ykköstalo, kakkosille kakkonen ja kolmosille kolmostalo. Ei kovin hankalaa. Ylijäämäopiskelijat jotka on liian luusereita päästäkseen koulua läpi kolmes vuodes oli hajasijoteltu vähä joka rakennukseen. Tossa vaiheessa oletin että mä tulisin olemaan yks niistä luusereista. Mulla ei nimittäin todellakaa ollu suunnitelmis opiskella.

 

Siinä kävellessäni asuntoloille päätin rikkoa ensimmäistä sääntöö, eli vetää röökin. Olin saanu olla koko päivän polttamatta ja voitte arvata millaset niksat mulla oli sen lisäksi että muutenki vitutti koko olemassaolon kirjo. Käveleskelin rauhas tulevaa kämppääni kohti ja koitin urkkia jos paikalla näkyis joitain paikallisia pikkuporvareita. Ei niitä siihen aikaan illasta enää oikeestaan ollu ulkona, joten painelin vain sinne kämpilleni. Mä en ikinä unohda sitä huoneen numeroa, mä muistan miten vietin ties miten monta yötä tuijottaen sitä huoneen ovea, siinä roikkui kaks sellasta metallista numeroa, toinen vähä vinossa sen jälkeen ku kerran melkein potkasin oveen reiän. Kakkonen ja nolla. Kakskymmentä, se oli mun, tai siis meidän huoneen numero.

 

Niin mä siis avasin oven huoneeseen kakskytä ja näin ekaa kertaa elämässäni William Ramsayn. Se istui sängyllä  siinä snobisti sisustetussa huoneessa ja luki jotain kirjaa. Se näytti just niin rikkaalta ja hemmotellulta ku olin olettanukki ja se tuntu täydellisesti sopivan sen koulun arkkitehtuurin kans yhteen. Se koko huone oli sellasta tummaa puuta johon oli yhdistetty beigeä ja tummanvihreetä verhojen ja päiväpeittojen muodossa. Seinissä oli sellasia ihan ihmeellisiä ja turhan olosia koristepaneeleja joiden käyttötarkotusta mä en oo vielä tähänkää päivään mennes ymmärtäny. Musta tuntuu että ne oli siin ihan vaan siksi että niiden yläreunat vois pölyyntyä vähä enemmän et huoneen asukkailla olis ees jotain tekemistä ku kerran joka toinen viikko pidettiin yleinen siivouspäivä. Mutta siis sillon kun mä kävelin sisään sinne huoneeseen, mä ajattelin että tollanen liian isoon villapaitaan pukeutunu punatukkanen nörtti tulis varmaan olemaan suhteellisen helppo tapaus kämppiksenä ja päätin täysin sivuttaa sen olemassaolon ja mennä lepäämään sängylleni, unohtaa ihan hetkeksi missä mä oon ja leikkii et asiat on viel hyvin ja yksinkertasesti.

 

Ja niin mä teinki. Vedin itteni maata siihen massiivipuiselle sängylleni ja aloin kuunnella musiikkia, Disturbedia, niin isolla et tärykalvoi särki, se tuntu musta hyvältä. Mä en muista miten kaikki sen jälkeen tapahtui. Musta tuntuu että Will, niin mä sitä aloin myöhemmin kutsua, alko yrittää puhuu mulle ja mä taisin olla just niin epäkohtelias ku nyt olin niihin aikoihin aina kaikille ja se ei ymmärtäny että mun teiniangstiani pitäis vaan katsoo sormien välistä ja hyväksyä mut sellasena ku olin ja niinpä se sitte veti mun käytöksestäni ihan kauheet kilarit. Mä en ollu olettanu että sellanen lyhyehkö nörtti vois koskaa olla niin vittumainen ja vihanen ja... itseasias pelottavaki. Mä vittuilin sille liikaa ja se päätti kai sitte pistää mut ojennukseen, näyttää kuka siinä huoneessa asettaa rajat ja kuka keksii säännöt, kuka on niinsanotusti pomo... ja siinä samalla se päätti myös tuoda julki seksuaalisen suuntaumuksensa erittäin selkeesti. Tää saattaa kuulostaa vitun typerältä, enkä itekkää tajua mitä tapahtui, mutta sinä iltana mä suutelin elämäni ekaa kertaa toista saman sukupuolen edustajaa. Jos ette siis viä tajunnu, se edustaja oli Will. Ja jos ette tajunnu tätäkää, mä en todellakaa ollu se joka teki alotteen. Se... jotenki kai pakotti mut siihen, en mä ees tiedä. Viä tänäki päivänä mä ihmettelen miten se pysty siihen. Mä osasin olla tosi kova pala ja pitää pääni jos jotain päätin, mutta se sai mut manipuloitua sellaseen tilanteeseen tosta vaan?

 

Mä yritän nyt niinku oikein tosi lujaa miettii et miten se tapahtui, et miten se sai mut ajettuu suuteleen sitä, koska siis oisin ymmärtäny vielä sen että Will ois pakolla suudellu mua, mut muistaakseni juttu meni jotenki silleen että Will tuli siihen mun sänkyni luo ja uhkaili mua jollain ja sit se sai uhkailtuu mut niin pelokkaaksi että halusin vaan päästä eroon siitä keinolla millä hyvänsä... ja sit se kerto että se keino oli suudella sitä. Ei ollu mikää maailman kaunein ensisuudelma, mut ei se nyt sillee haittaa, ei se ollu mun kaikkien aikojen eka suudelma sentään, olin mä sitä ennen muutamii muijjii pussaillu, mutta miehen kanssa se oli eka kerta ja sillon ajattelin kans että vika. Ja siis voin kertoo että en mä sen jälkeen ikinä pussannu enää ketää muuta miestä, William jäi ikuisiksi ajoiksi ainooksi mieheksi joka sai kokee jotain tollasta mun kanssani.

 

Se ei ollu hyvä ilta. Mä häivyin huoneesta nopeesti ton tapauksen jälkeen. Se kesti kai jotain parikytä minuuttia, mutta mä lähin huoneesta runnellun huulen ja muutaman mustelman kanssa. Ja mun täytyy myöntää, mä kammoksuin sitä friikkiä. Seuraavan yön mä vietin yleistilojen sohvalla. Katoin musateeveetä pitkälle yöhön ja nukuin ehkä jotain pari kolme tuntia. Aamulla ku mä heräsin, tuntu niinku olisin ollu joku zombi. En ollu varmaan koskaa ollu niin väsyny, mut menin kuitenki kouluun. Enimmäkseen siks että joku idiootti tuli herättään mut sieltä yhteistilojen sohvalta ja kyseleen kuka oon ja että oonko ok ja mitä aineita olin käyttäny, vitun luuseri, mähän olin sillon ihan selvä ku päivä, vähä vaan väsyny ja traumatisoitunu. Ja ehkä mä menin sinne luokkaan vähä myös siksi että halusin nähä millanen joukko porvariluusereita mun ryhmäni siinä koulussa tulis oleen, sillee että tietäsin minkälaisen porukan kanssa mun pitäis siinä sit alkaa tuleen toimeen. Ei se kovin kummosta sakkia ollu, en koskaa ees oppinu niiden kaikkien nimiä, ne oli ihan helvetin tylsiä kaikki, ainoo jonka sieltä muistan on William ja oli siellä muutama mielenkiintosempi tyyppi rinnakkaisluokalla, muuten ne oli sellasta perus harmaata massaa. Kaikilla puvut päällä siististi, niinku koulun pukukoodi määräs, mulla taas oli vaan kauluspaita ja farkut. Sen koulun aikana mä kyl opin vihaamaan kauluspaitoja yli kaiken.

 

Luku 3, joka kertoo siitä miten kaikki siel koulus oli enemmän tai vähemmän perseestä.

 

Siitä se koulunkäynti sit lähti. Se oli... mielenkiintosta aikaa. Mä koitin lintsailla niin usein ku vaan pystyin ja juoksin kaupungissa sillä lautalla niin usein ku vaan lauttoja meni. Monta kertaa se lautturi ei ees ottanu mua kyytiin ku seki jo ties että en oo matkas ihan puhtaat jauhot pussis. Mä olin sillon seittemäntoista, mut pääsin helposti sisään baareihin puhumalla vaan ranskaa ja esittämällä etten tajuu suomee ja sillee ne portsarit oletti että toi varmaan on jo aikunen ku se on kerta matkustanu tänne keskenään. Ja seki mua autto että olin jo sillon kasvanu oikeestaan täysin sen pituseksi ku millaseksi jäisin loppu elämäkseni, joten kyl mä aika aikuselta näytinki.

 

Jos muuten kertosin jotain koulusta niin voisin sen verran selittää et oikeestaan vaan historian tunnit oli musta jees. Kaikki muu oli tosi kuivaa ja historiaaki opetti ihan helvetin kuiva opettaja mut mä nyt satuin tykkään historiasta joten se meni ihan hyvin. Musta oli jotenki jopa ihan kivaa olla opiskelees Suomes historiaa ku sitä opetettiin siel ihan eri tavalla ku mihin olin tottunu Ranskas. Vaikeimmat aineet taas oli suomenkieli ja matematiikka. Niitä mä en tajunnu oikeestaan ollenkaa, mut toisaalta ei mua kauheesti ees kiinnostanu niitä tajuta. Mä vaan halusin pystyy elämään sillee suurin piirtein rauhas ilman että joka päivä ois kauheeta tuskaa, ilman että joka päivä joku opettaja olis ollu haluumas antaa mulle jälki-istuntoo. Mulla oli jälkkää sovittuna oikeestaan joka lauantaille, mutta jossain välis mä aloin lintsata myös niitä jälki-istuntoja. Kyllä mä sit lopuksi jouduin kestään myös ne seuraamukset, mutta mä kerron niistä sit myöhemmin ku pääsen siihen kohtaan täs tarinas.

 

Eläminen samas kämpäs Williamin kanssa taas oli... tosi erilaista. Se piti mut koko ajan varuillaan ja siks en pystyny ees nukkumaan siinä kämpäs kunnolla. Jotenki kuitenki aloin uudestaan dissaamaan sitä ja kohteleen sitä niinku ilmaa. Ehkä mä sillon kuvittelin et se pitäis Willin kaukana musta, ku en olis sille ollenkaa kiinnostava. Valitettavasti se kai kiinnosti sitä vaan lisää, sillä se heitti mulle sellasia pieniä huomautuksia joiden tarkotus oli vaan saada mut friikkaamaan. Ja kyllähän mä friikkasinki, hyvin se vaan toimi. Mut toisaalta meille kehkeyty sellanen ihmeellinen kauhun tasapaino. Se vittuili mulle, mä vittuilin huonosti takas, me oltiin sujut.

 

Samoihin aikoihin sain paljo muitaki vihollisia. Yks niistä oli meidän idiootti äikän opettaja. Se munapää ei hyväksyny mun paskaa suomenkielentaitoani ja vines joka saatanan kielioppivirheestä. En mä vieläkää osais kunnollista suomee kirjottaa, tällästä puhekieltä vaan, mut oon mä niistä ajoista oppinu. Kaks vuotta Suomes teki paljo.

 

Muita vihollisia joita sain hankittua oli koulun niinsanotut pahikset, sellanen vitun rasittava nulikka, Heikki-Pekka ja sen kaveri Mika. Heikki veti välillä kaverin roolia ja välillä kiristi kaikki rahat. Muistan et vietin varmaan puolet kakkosvuodesta ollen Heikille enemmän tai vähemmän velkaa. Heikki oli se tyyppi joka hankki saarelle kaiken mitä sinne ei olis saanu tuoda. Röökiä, viinaa, ihan mitä vaan. Mä olin yks Heikin parhaita asiakkaita. Mika taas oli melkein niinku Heikin henkivartija, ne oli tuntenu jostain ihan kakarasta asti ja oli melkein niinku veljeksii, jotku sano et ne oli muutaki mut mua ei niiden systeemit kiinnostanu. Ja siis Heikki ei koskaa liannu käsiään mihinkää, sitä varte oli Mika, melkein kaksmetrinen ladonovien levynen Mika. Ja voin kertoo ihan vaan tällee sivuhuomautuksena et Mika osas lyödä suhteellisen lujaa. Mä sain tuntee sen muutaman kerran palleassani ja laukaperissäni sen koulun aikana.

 

Yks juttu jonka haluun Heikistä kertoo silti oli se et se ei myyny huumeita koskaa, se levitti alkoholia ja tupakkaa, kaikkee mahollista mitä siltä saatto pyytää mut siis, ei koskaa huumeita, paitsi yhen ainoon kerran. Musta tuntuu että se oli William joka oli sillon suututtanu Heikin vähä ennen ku se lähti käymään kotonaan ja ilmesesti sillä oli menny paskasti kotonaki koska se tuli takas ilkeempänä ku koskaa. Sillon se halus vain ja ainoostaan pahaa Williamille, ja se tiesi että se sais sille pahaa aikaan leikkimällä mun kanssani. Se anto mulle joitain pillereitä ja sano et ne on ilmasia. Älkää kysykö multa nyt miks otin niitä ku en ees tienny mistä ne oli kotosin ja mitä ne oli, mutta kai se oli joku yhteisön paine, tai Mikan nykin pelko joka sai mut nappaan muutaman. Ei siinä menny ku jotain vajaa tunti ku olin jo ihan vitun sekasin. Hekotellen mä melkein ryömin mun ja Williamin kämppään ja koitin eka nousta Williamin sänkyyn vaikka Will oli siinä makaamassa koneensa kanssa. William oli ihan järkyttyny mun kunnostani, se kai sit autto mut mun omalle sängylleni ja mä pidin sitä parhaana ystävänäni. Silleen ku nyt ihmiset tekee kun ne on ihan helvetin sekasin. Jossain vaihees yötä se sit alko, sellanen tuska, sellanen kauhee ahdistava pelko, tyhjyyden tunne ja sellanen olo et kuolema oottaa mua ihan siin vieressä. Mä olin ihan kauhuissani ja ynisin vaan pelosta ja William joutu kestään sitä kaikkee. Se oli Heikin suunnitelmaki, laittaa William tollaseen inhottavaan tilanteeseen jossa se ei pysty mitenkää kontrolloimaan mua, se toimi. Se oli ihan vitun hirvee yö meille molemmille Williamin kans ja voitte muuten olla varmoja että en tasan oo koskaa sen jälkeen vetäny mitää nappeja mistä en tasan tiä mitä ne on. Huumeiden käyttö ei tosiaankaa kyl oo niin hienoo ku sen pitäis olla, sen tajuu jo siitäki ku muistelee Martinia siel kuoppansa pohjalla mätänemäs.

 

Heikki ja William ei siis jostain syystä oikein tullu toimeen, kuten ehkä käsititteki. Mä en koskaa saanu tietää mikä niiden välejä hiersi, mutta jotain niillä oli. Ne vihas toisiaan oikein sydämiensä kyllyydestä ja näytti sen myös erittäin avoimesti, kutsumalla toisiaan parhaiksi ystävikseen ja muuta ihmeellistä. Ne kuulosti niinku joltain eronneelta avioparilta joka riiteli kumpi saa pitää penskat ja koiran. Musta tuntuu et joskus myöhemmin Will ois ehkä kertonukki mulle mikä se niiden juttu oli, jos olisin vaan kysyny. Mutta mä en kysyny koskaa... ja nyt on jo liian myöhästä kysellä mitää.

 

Ja niin se elämä kulki eteenpäin sillä saakelin hihhulisaarella niiden junttiporvareiden keskellä. Ja hitto mä vihasin elämääni. Mä vihasin kaikkee siinä saaressa, joka ikistä asiaa, ja olisin antanu mitä vaan jos olisin vaan voinu lähtee takas Ranskaan.

 

Mä en nyt tiä mistä kohtaa jatkasin tätä tarinaa. Kaikki mitä mun pitäis viittii kertoa on suhteellisen masentavaa eikä vieny mun elämää mihinkää suuntaan, joten hyppään suoraa siihen hetkeen jota en pysty unohtaan varmaan koskaa. Jotenki tuntuu että oon toistanu tota lausetta jo useemman kerran, että en pysty unohtaan jotain koskaa. Mut sellasia asioita on ihan vitusti mun elämäs. Asioita joita mä en vaan voi unohtaa. Mä oon suhteellisen hiljanen tyyppi, joten kovin moni ei tajuu että en mä unohda asioita tosta vaan. Mä vaan en huutele asioitani kylillä ihan miten sattuu. Kouluaikana se oli Williamin kannalta hyvä asia, se olis varmaan erotettu koulusta jos joku ois saanu sen kiinni siitä kaikesta miten se mua... kohteli. Sanotaan nyt vaan että kohteli. Se on poliittisesti korrektia. Vaikkaki toisaalta jos oisin sanonu sananki Williamia vastaan, kukaa ei ois uskonu mua. Se oli yks koulun parhaita oppilaita ja mä olin vaan angstinen luuseri, ei ketää ois kiinnostanu mua uskoo jos mua vastassa oli ite William Täydellisyydenperikuva Ramsayn sana.

 

Mutta niin. Jälleen kerran on kysees tilanne josta en muista täysin miten se synty. Mä olin vihanen, muistaakseni se oli sen äikän open, tai siis pitäiskö sanoo suomen kielen opettajan, aikaansaannoksia. Se valitti mulle vähä joka asiasta ja mä vittuilin takas ja lähin useemman kerran luokasta ovet paukkuen. Sinä iltana olin tehny just noin, ja muistaakseni se mulkero oli siitä hyvästä vieny mut puhutteluun Lissun kansliaan, rehtorin siis. Se rehtori oli sellanen tosi lyhyt, yhtä pitkä ku levee muori. Sen posket oli niinku jollan buldogilla ja sen tukka oli vedetty niin tiukalle nutturalle että se ajo kasvojenkohotuksen virkaa ja esti ikääntymisen merkkejä näkymästä. Näky niitä tosin silti viäki, se tais olla ainaki sataviistoista vuotias ku se oli niin saakelin pieni ja kurttunen kasaan painunu muori. Ja se oli vihanen. Ne uhkas soitella mun kotiini ja mä yritin väittää vastaan ja kauheeta huutoohan se oli. Kirosin ranskaksi etten sais lisää sanktiota kiroamisesta ja sain silti sanktiota äänenpainostani joka oli ilmesesti liian kiree niille. Mut se puhuttelu ei ollu se asia joka sai mut muistaan sen illan, vaan se mitä tapahtu ku menin takas omaan huoneeseeni.

 

Mä siis kävelin takas asuntoloille, se oli joku kilsan matka ja ehin sinä iltana polttaa siinä matkas varmaan jotain askin röökiä. Hermosauhuja jotka ei auttanu hermoihin tippaakaa. Mä tulin huoneeseen sisään niinku aina, paukautin oven kovaan ääneen kiinni ja potkin kengät jaloistani seinään. Siin seinäs oli sen vuoden jälkeen sellanen mustunu ja kolhiintunu kohta, ihan vaan sen takia ku kerta toisensa jälkeen potkin kengät jaloistani siihen samaan paikkaan. Will istu sillon sängyllään, niinku aina. Mä en muista mitä se teki, varmaan luki taas jotain, se luki aina jotain... tai piirsi, sitä se teki kans. Se oli sen koulun taideklubin pressaki tai jotain.

 

Se kysy multa jotain et miten menee, ja mä vittuilin sille ja paiskoin reppuni seinään. Se sano jotain, mä sanoin jotain kuustoista kertaa vittumaisempaa takas. Se alko suuttua muhun, mutta mä en lopettanu. Mä olisin voinu olla järkevä ja tervehenkinen nuori mies, mutta ei. Mä heitin lisää vettä myllyyn, ja nopeemmin ku ehin kissaa sanoo, mun pääni oli lyöty pöydänreunaan. Pöydänreuna, sängynkulma, isku palleaan, sitte kasvoihin ja lopuksi naama lattiaan. En muista koska olisin saanu niin lujaa selkääni, Will oli harvinaisen vahva kokosekseen jätkäksi ja mä, noh, mä olin harvinaisen huonossa kunnossa laittaakseni vastaan. Siihen aikaan mä elin oikeestaan kahvilla ja tupakalla. Meidän koulussa oli paremmat pöperöt ku jossain Versaillesin palatsissa, mutta mulle ei kelvannu. Skippasin ruokailut ja korvasin ne kahvilla. Olin siihen aikaan ihan törkeen laiha. Ja laihana poikana mulla ei ollu mitää saumaa Williamia vastaan.

 

Mä muistan vaan sen kauhun, sen miten mä olin sitä ennen jo vähä alkanu pitämään Willistä. Se osas olla mukavaki ku se yritti ja se oli ollu ihan ok ennen tota. Ja yhtäkkiä se oli taas mun kimpussa. Mä maistoin oman vereni ja oli vaikee hengittää kun se paino mun päätäni vasten lattiaa. Ja mä... en vaan millää lopettanu vittuilua. En mä tajuu, luulinko mä että se lopettais jos haukkusin sitä hulluksi? No jos luulinki, olin vääräs. Se ei lopettanu.

 

Sitte se... mä en tiedä saanko tätä ees paperille. Mä oon antanu sen sittemmin anteeksi. Se oli myös paljolti mun omaa syytäni, mut se. Noh, mä en oo varma mitä se oli tekemäs, mutta musta tuntuu että se yritti... raiskata mut. Vittu kuulostaa typerältä, mähän oon mies, en mikää ämmä. Ja niinku mitä se oikein ajatteli? Mut sillä hetkellä ku se otti mun housujen vyötäröstä kiinni ja meinas kiskasta niitä alaspäin, mä menin paniikkiin. Mä... en oo varma itkinkö mä. Mut sen tiedän että olin kaikkee muuta ku miehekäs. Mä pelkäsin vaan ihan helvetisti. Ja ilmesesti se sai Willinki säikähtään, sillä se päästi musta irti ja nousi ylös siitä lattialta. Ja mä... mä nostin pääni omasta verilammikostani, pyyhin naamani, otin tupakkani ja lähdin huoneesta esittäen vahvaa. Kukaa muu ei enää ollu siihen aikaan hereillä. Koko asuntola oli hiljanen, ja kiitos hyvän arkkitehtuurin, huoneet oli kunnolla äänieristettyjä.

 

Mä raahustin kylppäriin pestäkseni naamani, mutta heti ku mä näin itteni kylppärin peilistä, musta tuntu ku mun kaikki voimat ois valunu viemäristä alas. Mä vaan kompuroin suihkun alle ja laitoin sen valumaan. Mä kai ajattelin että peseytyisin kun vaan makaisin siinä veden valuessa, tai että jos joku sattuis paikalle, se ei huomais ettei siinä ollu vaan vettä, vaan mä myös itkin niinku joku kakara. Tosin jos joku olis tullu sisälle, se olis heti nähny miten säälittävä paska mä olin kaikesta siitä vedestä huolimatta. Istuin suihkun nurkassa vaatteet päällä ja läpimärkänä, näytin joltain märältä irtokoiralta joka viedään huomenna lopetettavaksi.

 

En tiä kauanko siinä makasin ja tunsin itteni kauheeksi ja paskaksi. Jotenki mä sillonki ajattelin et Willin kiukunpurkaus olis ollu mun syytäni... ja siis olihan se, mutta ei yksin mun syytäni. Mut mä vaan tunsin epäonnistuneeni elämäs täysin. Mä en tiä mitä Will sillon ajatteli, mutta jossain vaihees mä kuulin sen äänen mun vierestä. En muista mitä se sanoi, se saatto olla jotain maailmoja mullistavaa tai sit se vaan haukku mua idiootiksi, mä en vaan pysty muistaan vaikka mun elämä riippuis siitä. Mutta sen mä muistan miten se tuli myös sinne suihkun alle ja veti mut ihan lähelleen. Ja miten se hiljaa pyys anteeksi. Se oli jotenki ihan surrealistista. Jotain mitä tapahtuis vaan jossain unes. Ja se oli ihan helvetin homoa, mutta sillä hetkellä en ees jaksanu välittää.

 

Mä siis joudun täs välis muistuttaan teitä, mä en oo mikää homo. Mä oon aina seurustellu naisten kanssa ja tykkään ihan normaaleista muijista, mut tollon Williamin läheisyys vaan tuntu hyvältä, niin vitun homoo ku se ikinä oliki. Will oli tullu sinne saareen briteistä ja mä ranskasta. Me molemmat oltiin siel kaukana kaikesta mitä me tunnettiin ja kai musta jotenki tuntu että me oltais samanlaisii. Paitsi et ei me oikeeti oltu, se oli älykäs, ja minä olin idiootti luuseri.

 

Siin me sit istuttiin, suihkun alla, ja kastuttiin läpikotasin. Me puhuttiinki kai jostain, tai sitte ei puhuttu. En mä muista, mut jossain vaihees mä sanoin sen sille, et mä melkein jo pidin siitä. Ja mä en sillon tienny mitä se tarkotti sillä, mut se sanoi et se... tuntee jotain vetoo muhun? Kyllä mä tiesin et se oli homo, tai bi tai jotain, mutta että se ois homona muhun, se oli jotain ihan liian outoo. Et joku vois pitää mua hyvänä tyyppinä. Sen se sanoi sillon kans. ”Sä oot hyvä ihminen, Devon.” Mä en koskaa uskonu sitä, mä en vielä tänäkää päivänä usko sitä. Mä oon idiootti. Musta tuli idiootti ku mä täytin kolmetoista ja sellaseksi mä jäin. Idiootti on se millasena mä tuun vielä kuolemaan. Idiootti paskiainen.

 

Jossain vaihees mä sitte kai tajusin miten homoo oli halailla suihkun alla ja me häivyttiin. Mä vaihdoin vaatteeni ja lähin röökille. Ja en uskaltanu enää puhuu Williamille. En ainakaa viikkoon. Mä en käyny ees meidän huonees ku vaihtaas koulukirjat reppuun ja siinä kaikki. Mä nukuin yhteistilojen sohvalla ja vietin aikaani enimmäkseen ulkona tai koulun tietokoneluokas. Vittu mä olin väsyny siihen aikaan. Mä nukuin tuskin kolmee tuntii yössä.

 

Luku 4, lyhyet todisteet siitä et Will on oikeesti ihan hyvä tyyppi.

 

Mut siis nyt te luulette et Will oli vaan joku kauhee pahis. Se ei oo totta. Jotenki se osas olla tosi reiluki aina välillä. Se hetki ku mä viimestään vaan aloin pitää siit, ihan siis kaverina vaan mut kuitenki, tais olla se ku se vaan lupas maksaa mun velat Heikille ja niin se en maksoki. Olin saanu niiden velkojeni takii jo turpaaniki muutaman kerran ku Will sano ei se ei enää suostu katteleen sitä, ilmesesti sen mielestä muut ku se ite ei saanu murjoo mun naamaani. Se makso kuussataa euroo Heikille pitääkseen Mikan nyrkit kaukana mun naamastani ja niin mä sain olla taas rauhas. Mä yritin kyl tosi kauan salailla Williamilta et paljo olin Heikille velkaa ihan vaan siksi että se ei sais maksettuu sitä mun puolesta. Mä en halunnu joutuu Williamille sellaseen niin suureen velkaan ja iteasiassa musta tuntuu etten tosin koskaa tullu maksaneeks sitä rahaa kokonaan takas, mut ehkä se on ok. Mä annoin sille sit pidemmän päälle vähä niinku kaiken muun mitä omistan. Niinku itteni... sydämeni.

 

Hyi vittu Devon koita ny kuulostaa ees vähä vähemmän homolta saatana

 

Homoilut sikseen, se oli tosi reilusti tehty. Will autto mut sellasesta pulasta etten ees tienny miten kiittäsin sitä. Samoihin aikoihin mä aloin myös tajuta et se tosiaan oli kiinnostunu musta... niinku musta ihan vaan koska mä olin mä eikä siks että mä olisin vaan lähin tyyppi joka sattu oleen paikalla. Valitettavasti tohon aikaan mä olin niin huonos kunnos että en meinaa ees muistaa missä järkäs asiat tapahtui, joten mä joudun kertoon ne vaan niinku nyt satun muistaan. Mut eiköhän seki riitä, kuhan mä kirjotan ne ees jotenki?

 

Jossain vaihees sitä vuotta mä löysin kaupungillla baareissa hilluessani tyttöystävän. Se oli sellanen tummatukkanen ja sil oli muutama lävistys naamassaan. Ihan sellanen normaalilla tavalla hyvännäkönen muija. Ilmesesti vakuutin sen itestäni puhumalla ihanan romanttisesti ranskaa. Se on tepsiny aina kaikkiin, kaikkiin muihin siis paitsi niihin ranskalaisiin, niille taas voi puhuu suomee ja vaikuttaa muka älykkäältä ja oppineelta. Me seurusteltiin sen kanssa ehkä jotain kuukausi, vähä alle, ja vaikka Will ei suoraan mitää sanonukkaa, mä näin sen siitä et se sattu siihen. Jotenki vaan... se ei tuntunu siitä hyvältä, mä vaan aistin sen. En tiä johtuko mun ja sen likan ero siitä vai jostain muusta, mut se vaivas mua... että Will ei ollu kunnossa. Will ei ollu oma ittensä vaan sellanen vähä apaattisempi ja hiljasempi versio itestään. Ja siis oikeestihan me erottiin koska ei ehitty tavata sen muijan kans tarpeeks usein. Mä asuin siel saares ja se jossain laitakaupungilla. Hommat meni niin vaikeeksi ettei kannattanu enää yrittää liikaa.

 

Vähä ennen joulua se sit tapahtu. Mut pakotettiin takas ruotuun. Mulle kerrottiin et en pääse kesäl lomalle jos en ala työskennellä kouluni kanssa ja samasta syystä multa peruttiin koko joululoma. Se oli surkeeta aikaa. Mä kävin joulun aikaan kahen päivän ajan kotona Pariisis ja sit takas saareen tukiopetukseen. Sillon mä oikeesti yritin ja William... se autto mua jonku verran, oltiinhan me sentään kämppiksiä. Numerot mitä sain oli vitosta ja kutosta, mut kuhan läpi meni, se riitti mulle. Jouluna mä myös tapasin taas mun Pariisin kavereita ja jotenki musta tuntu etten enää kuulunu joukkoon. Ne nauro asioille joita mä en tajunnu ja puhu joistain ranskalaisista tv-ohjelmista joita mä en ollu nähny. Tuntu vaan et ne oli jatkanu elämäänsä ihan eri suuntaan ku mä. Se sai onneks Suomeen palaamisen tuntumaan ees vähä vähemmän kauheelta ja se että tiesin et William olis siel sai sen tuntuun jopa ihan vähä kivalta. Siis kivalta sillon ku Will ei päättäny flipata mulle jostain pikkujutusta mut hei, mä olin optimisti ja toivoin parasta. Olihan Will maksanu sen mun velanki, se osas olla reilu ja mukava jos se vaan halus joten mä sit vaan toivoin et se haluais olla reilu enemmän ku ihan helvetillinen mulkero.

 

Joulun välipäivät mä sit opiskelin ku hullu, ihan vaan että saisin ees parin päivän loman uudeksvuodeks. Mulla oli nimittäin suunnitelmii sillon. En ookkaa viel kertonu tästä tarkemmin, mut siis mä oon musamiehiä. Mä rakastan musiikkia, jo nuoresta asti halusin et mun ammatti vois olla joku... virallinen musiikinkuuntelija. Harmi vaan et sellasii ei oo, mut oon sentään jotain mikä on jo suhteellisen lähellä, oon nimittäin töissä klubilla nimeltä Cadence ja sen lisäks kierrän välillä keikoil bändien mukana tekees niiden valoja. Sen jouduin tosin lopettaan yhes vaihees elämää melkein kokonaan, mut kerron siitä sitku pääsen sinne asti. Mut siis se musa, yhellä mun suosikkibändil oli konsertti uutenavuotena briteis, Lontoos, joten mä olin joulurahoillani ostanu sinne itelleni liput. Liput siis monikos. Kiitokseks Williamille siit ku se makso mun velkani, mä ostin lipun sillekki. Ja uudeksvuodeks mä lensin siis Lontooseen.

 

Mä en tiä et tiättekste sitä tapaa miten uutenavuotena pitää pussata jotain sillä hetkel ku se vuos vaihtuu, mut siis mä tiesin sen, ja niin ties Williamki ja se kans piti tarkasti huolen että mä en pääse unohtaan sitä. Mä tietty sanoin sille että pussaa kuule vaikka persettäs ei vois vähempää kiinnostaa homo, mut sillä hetkel ku se konsertti oli jo lopuillaan ja vuosi vaihtumas ja Will katteli ympärilleen sen näkösenä et etti jotain puolituttuu pussailtavaksi, muhun vaan meni jokin. Kai se oli sit mustasukkasuutta tai jotain, aattelin että helvetti, joko Will ei pussaile ketää tai sit se suutelee mua, mutta ei nyt ainakaa keitää puolituttuja. Kai mä sit vaan olin jotenki omistava Williamia kohtaan ku sillee aattelin et toi reissu ois meidän yhtenen juttu, mä olin pyytäny Williamin sinne ja mä olin se joka anto Willille sen lipun lahjaksi, siks mä en vaan halunnu siihen keitää muita tunkeen kieltään Williamin kurkkuun.

 

Ja ku vuosi vaihtu, mä suutelin sitä. Mä vaan niinku suutelin sitä vaikka en ees oo homo ja siis se on kyl ihan selkeesti mies. Mä vedin sen lähelle itteeni, mut en ihan niin lähelle et meidän rintakehät ois koskettanu ja sit kumarruin sen vähä mitä Will oli mua lyhyempi ja painoin huuleni tiukasti sen huulille. Mä huomasin miten se yllätty, eka se vähähti vähä ja tais ynähtääkki jotain ku ei pystyny puhuun ku tukin sen suun ja sitte mä tunsin huuliani vasten miten sen suupielet kaartu ihan vähä ylöspäin. Mä taisin tehä sen melkosen iloseks sillä tempauksellani. Ja siis kaiken ton selostuksen jälkeen ainoo syy millä voin tän kaiken selittää on et olin sillon vähä humalas... tosin en läheskää tarpeeks et alkasin joka miestä nuoleen. Jos mä nyt olisin yhtä paljo humalas ku olin sillon ja sit mun pitäis miettii et pystysinkö suuteleen vaik... no kuka nyt ois hyvännäkönen, vaik Charnellia, se on jo melkein muijan näkönenki! Niin ei, en pystyis. En vaik oisin tuplat enemmänki humalas. Mut sillon pystyin suuteleen Williamia. Eikä se ees ollu kauheen vaikeeta. Melkein ihan kivaaki.

 

Mä en niinku tarkota tehä tästä mitää mun ”tulin ulos kaapista” kertomusta. Jos haluutte sellasta lukee, ootte vääräs paikas. Tää on ihan vaan mun elämäntarinan, ja toi nyt vaan sattu oleen tollanen vaihe mun elämäs. Tollanen vaihe jossa William vei suurimman osan mun huomiosta.

 

Sen uuden vuoden jälkeen me oltiin taas ok. Me tultiin samalla lennolla sieltä takas Suomeen ja otettiin yhes taksi lentokentältä saareen, tosin se kyl oli William joka makso sen taksin ihan yksinään. Mun kaikki rahat oli tollon taas lopussa, niinku ne ny oli suurimman osan ajasta kun mä viel olin nuori. Siel lentokonees me vaan puhuttiin kaikkee musasta... tai siis mä puhuin musasta ja siis ette kyl koskaa usko mutta, William nukahti kesken kaiken ku mä puhuin sille kaikkee. Vittu mä olin nolona. Nykyään se koko tilanne naurattaa mua ja nolostuttaa enemmänki Williamia ku mua. Musta se oli ihan vitun läppä tempaus Williamilta, nukahtaa ny kesken kaiken ku toinen selittää jotain keikkajuttui joita se raukka pitää viel mielenkiintosina, minä raukka siis. Ku tajusin et se oli nukahtanu, mä vaan suutahdin sille enkä meinannu millää puhuu enää koko loppu matkan aikana, taisinki oikeestaan olla tosi hiljaa sen lennon loppuun asti, mut kyl mä muistan että taas taksis mä juttelin Williamille.

 

Willin onneksi mä en oo koskaa ollu kauheen pitkävihanen tyyppi. Me oltiin noihin aikoihin hyvis väleis ja joskus... aina välillä se... lähenteli mua. Ja ei se ees tuntunu mitenkää pahalta. Aattelin vaan et mitä tapahtuu junttilas, pysyy junttilas, ja se siitä. Et se ois sellanen ohimenevä asia joka loppuis sillä sekunnilla ku koulut loppuu. Mut olin mä vähä vääräs. Nimittäin vika asia mitä saatiin Willin kans aikaan ennen koulujen loppua oli riita. Ihan helvetinmoinen riita joka aiheutti sen että en vaan voinu unohtaa junttilan asioita vaikka pääsinki takas Pariisiin sivistyksen pariin. Se tapahtu niin nopeesti, eka se oli mun kans ilonen siitä ku olin saanu rästit tehtyy, ja yhtäkkiä meil oli vuosisadan suurin riita. En muista et oltais koskaa sen jälkeen huudettu toisilleen niin lujaa, et oltais koskaa oltu niin kauan puhumatta toisilleen riidan seurauksena. Se riita oli oikee riitojen emo, ja sen riidan syy oli Jaakko.

 

Luku 5, tää on se luku josta tajuu miks vihaan Jaakkoo niin maan perkeleesti.

 

Williamilla oli kaupungissa sellanen fuckbuddy. Me ei Williamin kans oltu menty niin pitkälle, ei todellakaa, mä en halunnu mitää sellasta, joten se kai sit halus tyydyttää tarpeitaan jossain muualla. Mä tiesin siitä ja tapasinki sen kerran. Ihan helvetin inhottavan olonen ihminen. Jaakko Silvennoinen, syy meidän suurimpaan riitaan. Se oli sellanen pitkä, paljo pidempi ku minä, aika väsyneen näkönen kaveri. Sil oli luonnostaan vaalee tukka ja ku mä kättelin sitä, sen käsissä oli jotain mustetta tai muuta vastaavaa. Niil oli siis jotain yhteistä Williamin kanssa, ne oli taiteilijoita, kun tääs minä ja Will, meidän yhteiset piirteet oli jotain vaikeemmin selitettävää, silleen henkisellä tasolla. Alankohan mä jo kuulostaa joltain new-age hörhöltä?

 

Se riita lähti siitä ku se tyyppi tuli kerran jopa käymään meidän saares, mä muistan sen päivän ku eilisen, ku mä astuin sisään meidän huoneeseen ja näen jonku vieraan lähentelemäs Williamia. Myöhemmin mä sain tietää miks se oli siellä, Will oli sanonu sille puhelimes et älä tuu, mutta se vaan tuli. Toinen asia jossa ne oli samanlaisii, kumpikaa ei usko sanaan ei, ne vaan teki just niinku ne ite halus piittaamatta muiden mielipiteistä ja sillon Jaakko oli halunnu tulla tapaan Williamia. En tiä halusko se vaan tulla puhuun sille vai halusko se ärsyttää sitä vai halusko se päästä pukille, mut sinne se oli vaan tullu ilman lupaa. Will esitteli mut sille, se tuli kättelemään ja pyysi vaan törkeesti multa et voisinko mä poistuu. Niinku voisinko mä poistuu mun omasta huoneestani? Ja Will katto mua silleen melkein anovasti ja sanoi ”Älä mee, jää tänne.” Will ja se oli kai sillon riidelly tai jotain, William ainaki vaikutti tosi kireeltä ja se ei tainnu haluta jäädä sen kans yksin, joten mä jäin. Mä vaan menin sängylleni istumaan ja tunsin sellasta ihan pientä voitonriemuu. William pyysi multa apua, se pyysi että mä jäisin sinne sen kanssa et sen ei tarvis olla sen Jaakon kans kahestaan. Ihan hetken ajan mä tunsin olevani tärkeempi ku se Jaakko vaikka mä en ees antanu Williamille samoja asioita ku se Jaakko pysty antaan. Mut siis se voitonriemu ei kestäny pitkään, se älykääpiö päätti et se haluu et Will näyttää sille koulun grafiikan luokkaa ja sä aattelin eka et ei William suostuis, sehän just ei halunnu olla sen kanssa kahestaan, mut ei. Se lähti sen tyypin mukaan. Sillä hetkellä mä näin punasta. Ei helvetti, mä olin niin vihanen Williamille, mä olin ihan varma et ne vaan lähti naimaan, mä olin vaan niin maan helvetin vihanen... ja kateellinen. Mä inhosin sitä jätkää niin lujaa, olisin halunnu vaan vetää sitä turpaan ja käskee sen painuu vittuun ja pysyy siel. Mua inhotti et se koski Williamia, vaikka mä ja Will, meillä oli jotain.

 

Kun William sit myöhemmin vihdoin tuli takas, me saatiin aikaan se riita. Mä halusin tietää mitä oli tapahtunu ja Will ei halunnu sanoo. Mä olin niin pettyny, mä olin pitäny Williamin puolia ja jääny sinne ja miten se makso sen mulle, niin että se vaan lähti sen mulkun mukaan. Mä huusin Willille ja haukuin sitä, tää on aika kauheeta, mut mä haukuin sitä mieshuoraksi. Mä olin vaan niin vihanen ja tuntu niin petetyltä, mä luulin et Will oli kiinnostunu musta eikä haluais enää olla sen munapään kans ja siks mä jotenki kai luulin et mulla ois oikeus olla niin ilkee Williamille. Riita ylty, niinku aina, ja William heitti mua jollain kirjallaan, sit lampulla ja sit taas jollain kirjalla. Ja mä vaan nousin seisomaan ja huusin... mä muistan tän ikusesti, sanasta sanaan, mä huusin "Vittu heittele vaan! Tuu viä vetään turpaan! Sillähän kaikki paranee! Tajuutko nyt yhtää miks mä vihaan sua niin paljo senki vitun mulkku?”

 

Will katto mua hetken hiljaa ja lähti. Ja mä tunsin oloni niin paskaksi. Mä olin menny liian pitkälle, mä olin suuttunu liian pienestä, mä olin sanonu Williamille että mä muka vihaisin sitä vaikka en todellakaa vihannu. Mä välillä vihasin joitain asioita mitä se teki mut mä pystyin antaan niitä anteeksi ja mä en todellakaa vihannu Williamia ihmisenä. Mä siis olin ihan helvetin typerä huutaessani sille että mä vihasin sitä... Ja vittu, mä kutsuin sitä huoraksiki. Ihan niinku se muka kaikille antais, sil oli vaan se Jaakko, ei ihmekkää toisaalta ku enhän mäkää suostunu oleen sen kans ihan niin läheinen ja sit silti mä vaan vaadin yhtäkkii tollee Williamin koko huomiota itelleni. Mä olin todella epäreilu. Mä päätin siis pyytää anteeksi kun näkisin sen huomenna päättäjäisten jälkeen. Päättäjäiset tuli, mä istuin siel tuolissa sillee vitun vaikeena ja ootin vaan että ne saatanan suvivirret saatais laulettuu loppuun nopeemmin että pääsisin takas meidän kämpille ja sanoon Williamille että en mä oikeesti sitä vihaa, että mä olin pahoillani ja että se on oikeesti ihan ok tyyppi. Mä vaan halusin jotenki hyvittää sen mitä olin sanonu, mut ku se paska vihdoin loppui ja sain siekastuu mukaani sen todistukseni ja hölkättyä kiireel takas meidän kämppään, mä sainki vaan huomata että se oli tyhjä. Will oli lähteny ilmesesti jo aamulla. Sen kaikki kamat oli haettu ja mä olin yksin. Mä kokeilin soittaa sille mut sen puhelin oli pois päältä. Se oli kai lentokonees tai jotain ja toisaalta se oli ihan hyväki et en saanu sitä kiinni. En nimittäin tiedä mitä oisin muka sanonu.

 

Siinä mä sit nukuin yksin sen yön ja seuraavana päivänä faija tuli Jean-Paulin kans hakeen mun kamat ja mä muutin kesäks takas Ranskaan. Vittu mä olin oottanu kesää. Mä olin oottanu ihan hulluna sitä et pääsisin vaan takas kotiin ja ei tarttis olla siel saatanan junttipuskas. Mä olin vaan oottanu et voisin taas olla onnellinen, mut olinko mä? Ei, en mä ollu. Joku siinä vuotena oli muuttanu mua liikaa, en sit tiä mikä hintti musta oli tullu vai olinko mä muuten vaan tullu hulluksi. Mä olin tullu melkein yhtä säälittäväksi ku se yks suomenruottalainen homppelipoika jota koko kouluki kutsu fägäriksi. Olinhan mä jo yhtä laihaki, tosin vähä eri syystä. Mä luulen et se halus olla laiha ihan vaan ollakseen tosi fabulous, ku mä olin laiha vaan laiskuuttani. Mut kuitenki. Siellä mä olin, Ranskassa, kotona. Ja vittu mulla oli paska olo.

 

Ehin olla kotona vaan jotain viikon ku mutsi ja faija jo lähti johonki New Yorkiin muotiviikoille tai muille kauneusmessuille. Se oli kai sitä niiden avioliiton laatuaikaa, käydä tapaas tuttuja ja hengaas siinä porvariseuras. Joka ilta oli juomingit ja joka paikas kaikki näytti hyvältä. Sellasta glamourelämää oikein, sellasta minkä keskellä mäki olin kasvanu mut josta mä halusin päästä mahollisimman kauas. Mä en koskaa oo ollu erityisen kiinnostunu hyvältä näyttämisestä. Tai no olin mä sillee omalla tavallani, mut musta siihen hyvältä näyttämiseen tarvittiin vaan lisää rautaa naamaan ja enemmän mustetta ihoon. Kyllähän ne kysy muaki mukaan mut arvatkaa ny kuus kertaa halusinko lähtee, en todellakaa. Mä halusin jäädä kotiin ja säälii itteeni koko lopun kesää enkä kuulla kertaakaa keltää miten hyvä luustonrakenne mun pärstäs muka on.

 

Ja just niin mä teinki. Kun mutsi ja faija lähti, mä suljin puhelimeni ja jäin makaan lahnana sänkyyni. Mä en syöny enkä juonu paljoa paskaakaa, mä vaan makasin ja mietin paljoko Will vihaa mua ja miten mä oon vaan pilannu kaiken maailmas ja miten kaikil ois parempi olla ilman mua. Se oli säälittävä kesä. Mä tiesin et porukat ois poissa kotoo jotain pari viikkoo joten mä tiesin et saan kaks viikkoo vaan maata huoneessani ja nukkuu. Mut ei se ollu niin helppoo ku vois kuvitella. Heti ku mä nukahdin, mä aloin nähä painajaisii ja heti ku heräsin, mä vaan tunsin ihan järjetöntä vihaa itteeni kohtaan. Kun mul oli nälkä, mä en vaan jaksanu nousta ja ootin vaan et se menee ohi. Suihkuunkaa en jaksanu mennä. Ainoo mitä jaksoin tehä oli keittää lisää kahvii et en nukahtais ku en vaan jaksanu taas näha lisää painajaisii.

 

Toi kuulostaa ihan joltain... tietteks sen leffan, sen twilightin. Siin on se muijja joka rakastuu johonki vampyyridudeen ja sit se ukko jättää sen tai jotain ja sit se ämmä vaan poraa yksin sängyssään jotain vuoden. Oon nähny sen leffan kerran ku yhet hinttarit fashionistat tuli kattoon sitä yhteistiloihin ku olin siel juomas kahvii ja pakoilees Williamia, hyi helvetti se oli hirvee leffa, en tajuu miks ne muka ajatteli et siin ois jotain ihanaa romanssia ku ainoo mitä mä siinä näin oli säälittävä muija jolla ei ollu ollenkaa omaa elämää sen vampyyrimiehen jälkeen. Jos mä tapaisin sen akan, mä läimäsisin sitä kunnolla ja passittaisin sen hoitoon, sillä sil oli kyl selkeesti joku vakava aivojen toimintahäiriö tai sit se oli muuten vaan vajaa.

 

Mut siis se mitä yritin sanoo oli et mä olin tollon melkein niinku se muijja, makasin vaan ja säälin paskaa elämääni ja kohtalooni. Ja kaikista eniten säälin paskaa itteeni. Mä muistan ku joskus joku kysy multa et miks mä vihaan elämääni niin paljo, ku mullahan on kaikki ihan hyvin, mut mä vastasin sille et ei se oo se elämä jota mä vihaan, mä vihaan itteeni. Musta tuntuu viel tänäki päivänä että mä oon liian paska saamaan niin hienoi asioita ku mitä mulla on. En mä aattele sillee enää kovin usein tosin, mutta tollon ku vaan makasin kotona mä en muuta ajatellukkaa.

 

Se mitä mun pääs pyöri sillon on jotain sellasta et en ees haluu kirjottaa sitä tähän. Se on nyt mennyttä ja se ei oo enää mitenkää olennaista mun elämälle. Mut se mitä tapahtu parii päivää ennen mun porukoiden kotiinpaluuta on oleellista, se muutti mun elämää nimittäin suhteellisen radikaalisti.

 

Ihan vaan pari päivää ennenku mun porukat tuli kotiin, mä olin taas tapani mukaan keittämäs kahvii. Istuin siinä keittiön tuolilla ja kattelin ku musta neste tipahteli uutuudenkiiltävään mokkamasteriin meidän skandinaavisen linjakkaasti sisustetus keittiös jota ei koskaa saanu sotkee tai mutsi soittais kansalliskaartin kimppuus. Ainoo tapa millä mä pidin keittiön siistinä oli se et en käyttäny sitä mihinkää muuhun ku kahvin keittoon. Ku kahvi oli tippunu, mä kaadoin sitä likaseen mukiini, koitin käyttää vaan yhtä mukii et en joutuis tiskaan ja että en sais aikaan törkeetä tiskivuorta siihen mennes ku äiti ja isä palais kotiin ja siinä kahviä kaataessani se osu mun silmiini. Pöydällä oli puukko, sellanen oikein perinteikäs ”mora” niinku oikeet suomalaiset sanoo. En tiedä miks se oli siinä, varmaan jääny faijalta ennen ku ne lähti mutsin kans vetään pitkin amerikkaa, mut mä otin sen mukaani ku mä kävelin kahvini kans takas sänkyyni.

 

En mä ees tiedä mitä mä meinasin sillä tehä, laitoin sen vaan yöpöydälleni ja jatkoin kahvini hörppimistä ja Oprahin kattomista tv:stä. Pian mä taas nukahdin siihen television pauhates ja yleisön hirnues hullaannuksis ku Oprah makso kaikille yleisös ilmasen sukupuolenvaihdosleikkauksen. Ja kun mä myöhemmin illalla heräsin CSI Miamin alkutunnariin, mä olin ihan vitun sekasin. Mä muistan miten telkassa välkkyi upeet 3D animoidut ampumahaavat ja Horation naama paukahtaa ruutuun aurinkolaseineen päivineen Miamin uimarannat taustoilla hehkuen sitä kummallista filtteröityä valoa millä se koko sarja on kuvattu. Mä koitin nousta ylös mut en pystyny, olin jotenki vaan niin heikkona, joten romahdin takas sängylle makaamaan niinku joku märkä vehnäsäkki. Makasin siinä hetken tuijottaen televisiota ja mietin mitä helvettiä mun elämässä oikein tapahtuu. Mun mahas kipristi, silleen niinku joskus tekee ku on vaan ihan helvetin tuskallinen olo... tai sit se oli taas nälkä, en mä erottanu enää, olin ollu jo jotain viikon miltei täysin syömättä. Sitte mun katseeni osu siihen veitseen mun yöpöydällä. Mä en tiedä mitä mä ajattelin, kai mä olin vaan tosi vihanen itelleni tai jotain, mutta mä tartuin siihen veitseen niin tiukasti ku siinä tilas pystyin.

 

Ja sit mä löin sen läpi vasemmasta kämmenselästäni. Terän kärki tuli vähä ulos mun kämmenen keskeltä ja tuijotin vaan sitä pientä terän pilkahdusta niinku joku hullu... ja hullu mä sillä hetkellä taisinki olla. Ei kukaa selväpäinen ois koskaa tehny mitää tollasta, joten se kielii aikapaljo siitä että mä taisin olla vitun kaukana selväpäisyydestä. Mä ootin hetken ennenku mun käteen alko sattuu ja sit mä keräsin rohkeuteni ja vetäsin sen veitsen irti ja heitin lattialle. Mä halusin vaan päästä eroon siitä terästä, mä en enää tienny mihin oisin sen seuraavaksi pistäny jos oisin viel pitäny sen siinä helposti saatavilla. Sit mä vaan puristin runneltua kättäni rintaani vasten ja itkin.

 

Puolet tästä tekstistä kertoo siit ku mä poraan jossain pitkin nurkkia, ihan helvetin säälittävää, mut sellanen mä sillon olin. Ihan helvetin säälittävä kaveri. Ja sinä säälittävänä kaverina mä vaan makasin siinä vuotaen verta ja nukahdin... tai menetin tajuntani, en tiä. Ei siis siks et oisin menettäny niin paljo verta koska ei niin pieni haava pääse kuitenkaa niin paljoo vuotaan et siihen kuolis, mut se kaikki, aliravitsemus ja nestehukka ja kaikki. Seuraavan kerran mä heräsinki äidin kirkunaan jotain parintoista tunnin kuluttua illalla ja ainoo ajatus jonka muistan siltä hetkeltä oli että vittu mutsi tappaa mut ku oon menny sotkeen lakanani näin pahasti vereeni. Ei se suuttunu tosin, se säikähti liikaa, pelkäs kai et mä kuolen tai jotain. Mä en sit tiedä mitä siinä välis oli ehtiny tapahtuu mut pian mua oltiin viemäs sairaalaan nesteytettäväksi ja kokoonparsittavaksi.

 

Mä vietin sairaalas jonku viikon ja sillä aikaa mutsi ja faija oli ettiny mulle Pariisin parhaan psykiatrin auttaan mua. Se kävi melkein päivittäin kattoos mua siel sairaalalla ja voin vaan kuvitella paljo porukat makso sille siitä, mut ainaki ne teki jotain. Toisin ku mä, mä en ollu ees yrittäny auttaa itteeni tai ketää, mä olin vaan oottanu et kuolisin itekseni jossain vaihees johonki vanhuuteen, liikanukkumiseen tai makuuhaavaan.

 

Sinä kesänä mä sit alotin jonku terapian. Mä kerroin sille psykolle mun ja Williamin riidasta ja se käski mua laittaan Willille ees tekstarii tai jotain. Mä laitoin, pyysin anteeks. Ja se vastas mulle joskus viikkoo myöhemmin ja sano et asia on ihan ok. Mul oli heti keveempi olla. Me tekstailtiin muutaman kerran, mut en kertonu sille mitä olin tehny tai millanen olin ollu koko kesän alun. Ei sen tarvinnu sitä tietää. Mä vaan en halunnu huolestuttaa sitä, olettaen siis et se ois jaksanu huolehtii musta.

 

Luku 6, kuinka koulu ja elämä sit jatku vaan kuitenki.

 

Kun koulu alko, oli opettajien kans sovittu et Devon polttaa ja antaa sen nyt vaan tehä niin. Ne ei kai viittiny piinata mua joka asiasta, joten ne vaan katto mun röökausta sormien välistä. Ne anto mulle sen mun pienen paheeni että mä voisin sillee rauhottaa hermojani ees ihan vähä. Mulla oli pahempiakki ongelmia ku vaaniva keuhkosyöpä joten sain sit keskittyy niihin muihin asioihin ja polttaa hermosauhuni rauhas. Ja Will... me oltiin taas ok. Se puhu mulle niinku aina ennenki ja mä puhuin sille. Ja me oltiin ihan väleis. Jossain vaihees se kysy mitä mun kädelle oli tapahtunu ja mä kerroin ja sen jälkeen me ei puhuttu siitä. Niinku oikeet miehet, asioista ei kuulu puhuu. Koulun alotus Suomes tuntu helpolta. Sama paska siel mua ootti tietenki, sato ja oli harmaata ja hämärää, talot näytti yhä betonilaatikoilta ja suomalaiset molotti yhtä typerästi, mut toisaalta mäki aloin osata sitä molotusta, lapsuuden opit palas nimittäin mieleen, ja se saari oli iteasias ihan kaunis paikka. Meri joka puolella ja siel kävi sellanen karu kylmä viima, se oli melkein niinku jostain tosi melankolisesta biisistä, runollista.

 

Ekana päivänä ku menin kesän jälkeen kouluun tuli sinne mukaan mua saattaan melkein koko suku. Tai no, niinku mutsi, faija ja J-P. Mut ei meil oo ees kauheen iso suku. Mutsil on yks sisko joka on eronnu miehestään ja niil on yks poika, se mun serkku Ace, ja seki asuu nykyään Kanadas asti. Sil on muija ja niil on yks lapsiki, et kai sil nykyään ihan hyvin menee. Mut siis joo, sillon ekana päivänä... mutsi oli ihan herkkänä, se lääppi mua joka välis ja isä oli kerranki se mies joka käyttäyty niinku miehen pitääki. Äiti ei oo oikeestaan koskaa sillee heikko tai herkkä, vaan sillon ku kyse on musta. Mä oon tainnu aiheuttaa sille elämäni aikana vähä liikaa haittaa jo tähän päivään mennes. Mutsi ja faija tapas myös silleen pikasesti Williamin ja mutsi meni tietty heti sille selittään että pidä sitte huolta meidän pojasta ku sillä on ollu nyt kesällä vähä rankkaa. Äiti yritti puhuu sille englantia ja Will vastas sille takas sujuvalla ranskalla ja jo sillon mutsi totes että siinäpä vasta mukava poika, ihanaa että meidän Didillä on noin ihastuttava nuorimies huonetoverinaan. Sitte äiti vasta Williamille kertoki kaiken mahollisen musta, kaiken että meidän poika tarvitsee nyt vähän erityishuomiota ja olisi ihanaa jos voisitte hieman autella häntä kouluasioissa ja pitää hänen puoliaan ja auttaa häntä hankkimaan uusia ystäviä. Vittu mutsi sitte osas olla rasittava sillon, se oli tosi rasittava aina sellasina päivinä ku se päätti olla oikein erityisen äidillinen. Mut toisaalta se siis oli kivaaki et ne oli siel. Tottakai mä käyttäydyin niinku en ois piitannu niist mitää mut salaa vaan tykkäsin. Lukioaikoinani mä en koskaa voinu myöntää jos tykkäsin jostain. Olin just niin idiootti ku miltä näytinki.

 

Jos nyt laskisin montako kertaa oon sanonu itteeni idiootiksi tän tekstin aikana, kuinkahan iso saldo siit tulis. Varmaan aika paljo, mut siis se on se millanen mä nyt vaan oon, idiootti. Se on mulle ihan okei. Jossain vaihees se oli mulle kova paikka et olin ilkee ja idiootti, mut en mä enää. Mä oon hiljanen ja kaikkee, mut ainakaa en oo enää töykee. Mä taidan nykyään olla ihan ok tyyppi vaik oonki yhä se sama idiootti ku nuorena. Tän kappaleen aikana sanoin sen neljä kertaa.

 

Noh, en sit tiä pitäiskö mun muka kertoo kovinki tarkasti tosta vikasta kouluvuodesta. Sillon... tapahtu kaikkee mielenkiintosta. Mä ja Will lähennyttiin aika paljo. En viitti mennä yksityiskohtiin, tää ei oo mikää naisten eroottinen novelli, mut me oltiin läheisii... niinku tosi läheisii, eikä vaan henkisesti. Fyysisesti taidettiin olla läheisempiä ku henkisesti, mä ku en oikeestaan koskaa kertonu mitää itestäni ja Will oli samanlainen. Me vaan oltiin yhes salaa, me oltiin niin samanlaisii ja samalla tosi erilaisia. Jotenki me kai vedettiin toisiaan puoleensa, niinku magneetin eri puoliskat, plussa ja miinus.

 

Mä en tiedä mitä Williamin tunteet mua kohtaan oli tolloin, pitikö se mua vaan jonain fuckbuddynä niinku sitä Jaakkoa sillon, olinko mä vaan uus versio Jaakosta, helpommin saatavilla ku Jaakko ku asuin samas huonees, vai oliko se enemmänki? Mä en tiedä, mut ainaki mä halusin uskoo et se oli enemmän. Mä ainaki tunsin enemmän. Jos mä oisin halunnu fuckbuddyn, se ois ollu muija. Mä en siis oikeesti pidä miehistä silleen, se on vaan Will josta mä oon koskaa elämäni aikana pitäny tolla tavalla vaik se on mies. Ja se johtu siitä et mä pidin siitä ihmisenä, en vaan sillee fyysisesti, ulkonäöltä, pinnallisesti.

 

Pitänee täs vaihees kertoo et se Williamin fuckbuddy, Jaakko ei enää ollu kuvioissa mukana tohon aikaan. Sen meidän vuosisadan riidan jälkeen Will oli iteasias jättäny Jaakon. Ne ei enää tapaillu niinku ennen ja se tarkotti sitä et William ei käyny kaupungilla enää lainkaa, se vietti kaiken aikansa saaressa, joten sillä oli myös enemmän aikaa mulle. Se oli hyvä... koska mä olin jo tossa vaiheessa melkosen ihastunu Williamiin. Jos se ois jatkanu Jaakon kans vehtaamista mä en ois pystyny jatkaan mitää säätöi Williamin kanssa. Mä oon yksavioinen... tai siis yksparisuhteinen paremminki, mä en oikeestaan haluu olla missää tekemisis avioliiton kanssa, siitä kerron lisää myöhemmin, siinä vaihees ku kerron millasta oli ku olin kakskymppinen.

 

Ei me koskaa silti seurusteltu mitenkää virallisesti, ei ees salaa keskenään. Mä en ois uskaltanu, siel koulussa, siellä missä kaikki tunsi meidät ja ois nähny meidät yhessä. Se meidän sillonen tilannekki oli jo tarpeeks vaikeeta ku piti koittaa pitää kaikki salas. Olla hiljaa ku suudeltiin jossain salaa. Mä en ois pystyny siihen et oltais kerrottu kaikille. Se oli vaan liian vaikeeta mulle. Ja mä näin millasta oli niillä muutamalla parilla jotka oikeesti näytti sen julkisesti et ne seurusteli. Niinku se yks amerikkalainen tyyppi ja sen japanilaissuomalainen poikakaveri, en mä tienny niistä paljoo mutta yhes vaihees ne eros ja sillon juttelin enemmänki sen amerikkalaisen, Tylerin kans. Se sano et se ei voinu jatkaa sen japsin kans enää ku siit niiden suhteesta oli sille vaan niin paljo haittaa, yhteisön paineet ja sillee, se oli eronnu siit pojasta siks et se yritti suojella sitä siltä kaikelta paskalta mitä ne sai jatkuvasti niskaansa. Mä en halunnu samaa Williamille ja mulle. Ja toinen ongelma oli tietysti myös se että sillonhan mun ois pitäny kertoo Williamille että mä jollain tasolla pidin siitä ja se oli puheenaihe jota välttääkseni olisin varmaan ollu jopa valmis johonki veritekoon. Mä en vaan missää nimes ton ikäsenä halunnu et kukaa sais tietää mitä mieltä mä oikeesti olin enkä mä ainakaa halunnu et kukaa tietäis mitä mun tunteeni oikeesti tunsi. Mä olin niin sisäänpäinkääntyny että mä vaan pelkäsin kaikkee mikä olis paljastanu jotain musta muille.

 

Williamin vaikutus muhun oli hyvä, se autto mua mun muiden ongelmien lisäksi myös mun koulujutuis. Mä en ois koskaa pystyny pääseen äikkää läpi ilman Williamin apua. Mä en koskaa ois pystyny myöskää jatkaan terapias käyntiä ilman sitä. Mä en oo ees varma oisinko jatkanu elämistä... just, meneepä taas masentavaks, vaik meinasin kertoo hyvistä asioista nyt. Mut siis oikeesti se vika vuosi koulus oli tosi jees. Mun elämä oli vähä vaikeeta mut ei mitää ylitsepääsemätöntä. Mä olin ihan ok, mä olin ihan suhteellisen onnellinen, onnellisempi ku mitä olin ollu pitkiin aikoihin ja selkeesti ihan helvetin paljo onnellisempi ku mitä olin kesällä Pariisis kotona omas verilammikossani maatessani. Okei, kuulosti pahemmalta ku mitä se oikeesti oli, taisin vähä liiotella, mut aattelin vaan et se kuulostais siistiltä.

 

Mut niinku oon tainnu sanoo täs jo kerran ennemminki, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja niin se loppu tollonki. Koulu loppu, me valmistuttiin, suomalaisen perinteen mukaan saatiin sellaset valkoset rumat seilorilakit, mutsi ja faija oli kattoos, en tiä oliko Williamin porukoita, mut ainaki olis pitäny olla. Mä sain vaan sen todistuksen ku Will sai kaikkii kunniamainintoja ja stipendejä. Taidestipendi, koulumenestysstipendi, olet-kaikkein-mahtavin-tyyppi-koko-koulussa-stipendi ja sitä rataa. Ja se piti puheen missä se kerto miten oli niin hienoo olla tääl koulus, miten sen tulee ikävä kaikkia opettajia ja opiskelijatovereita, miten se tulee kaipaamaan Suomeen kun se nyt palaa takas britteihin kotiinsa... Mä tiesin että se valehteli, Williamilla ei ollu oikeestaan muita kavereita siellä ku mä, mutta se piti sellasen puheen mitä kaikki odotti kuulevansa, se hoiti hommansa just niin ku kaikki opettajat siltä odottiki. William on aina ollu älykäs ja lahjakas, mun täys vastakohta siinä asias. Se työskenteli paljo ja teki kaikki työnsä tarkasti. Sen lisäksi se ehti harrastaa taidetta ja pitää huolta terveydestään ja lukee pääsykokeisiin et pääsis yliopistoon. Siihen aikaan mä ajattelin et William oli ihailtavin ihminen mitä tiesin, mut nyt ku tiedän paremmin, mä huomaan myös et ei se ollu kauheen onnellinen. Se teki kaikkee mikä sai sen vaikuttaan onnelliselta ja iloselta, mut ku me oltiin jossain kahestaan se näytti millanen se oikeesti oli. Se veti kauheita kilareita, huusi ja raivos mulle, itkiki joskus, mut tosi harvoin. Se oli tosi hajal oikeesti ja mä... mä oisin kai halunnu vaan suojella sitä, auttaa sitä jollain tavalla. Mut en mä tienny miten olisin tehny sen, joten mä vaan välitin siitä ja toivoin et se riittäis.

 

Mut ilmesesti se ei riittäny. Ku koulu loppu, William tuli mun luo ja sano että nyt tää sit kai loppuu. Mä muistan sen tunteen ku tuntu niinku sydän ois valahtanu mahan pohjalle asti, yritin hymyillä mutta tuntu niinku mun kasvojen lihakset ei vaan mitenkää ois toiminu, että ne vaan koitti vetää mun ilmeen mahollisimman tuskaseksi vaikka mä miten koitin taistella vastaan. William hymyili hieman, mä en pysty muistaan oliko se aitoo vai esittikö se vaan, mun oman pääni humina esti mua tajuamasta mitää niin hienovarasta ku Williamin ilmeet. Se anto mulle korttinsa ja sano et siin on sen uus puhelinnumero minkä se ottaa käyttöön ku pääsee britteihin, mä otin sen kortin siitä sen kädestä ja kiitin siitä ja sit William vain lähti pois mun luotani. Mä oisin tietty voinu sanoo et oota, tai älä mee, tai mä välitän susta ja haluun et me nähään vielä, mut mitä mä sanoin? Mä sanoin vaan ”Jaa.” ja niin William oli poistunu mun elämästä.

 

Mä olin tietty apee siitä, mut mä päätin et nyt mä vaan otan itteeni niskasta kiinni ja jatkan elämääni. Parempiki se oli sillee, mä aattelin, ku en mä oikeesti ees sillee tienny mitä siit ois tullu jos oisin alkanu leikkiin hinttaria Williamin kans. Mä siis päätin jatkaa siitä mihin jäin ku viel asuin Pariisis. En siis samalla tavalla sillee et oisin vaan ollu luuseri ja hengannu niis huumehörhöjen sakeissa, vaan niinku puhtaalta pöydältä muuten, mut ihmissuhteis jatkasin siitä mihin jäin ennen Suomeen muuttoa, eli sinkuksi joka koittaa ettii itelleen sopivan olosta naista. Huomioikaa siis sana nainen, en todellakaa ollu ettiis miehiä.

 

Ja niin mä tein. Mä muutin takas Pariisiin ja aloin ettii itelleni jotain kunnollista tekemistä, enää en aikonu palata siihen paskaan että hilluisin joittenki nistejen seuras ja vetäisin vaan viinaa päivästä toiseen ilman minkäälaista suunnitelmaa tai päämäärää. Nyt mä päätin itelleni päämäärän, ja se oli sellanen että mun pitää alkaa ite tienaan omat rahani ja saada työpaikka ja saada samalla joku hyvä syy olla mahollisimman paljo reissussa niin ettei tarvis kestää asumista porukoiden luona ja sitä et Pariisis mulla ei sillä hetkellä ollu ihan kauheesti mitää oikeeta tekemistä... ei yhtää ainoota kaverii enää jäljellä, sitä se kato teettää et oli opiskelees pari vuotta ulkomailla, sitä vaan kasvaa erilleen kaikista tutuistaan.

 

Mutta joo, nyt takas siihen asiaan, mä kerroin jo tos aiemminki et olin kiinnostunu musasta, ja siitä mä sit vaan päätin alkaa jatkaan mun suunnitelman toteuttamista. Mä lähin yhen tutun kans mukaan yhen bändin kiertueelle, se mun tuttu teki valoi niiden keikoilla ja se lupas opettaa mulle saman homman. Mä siis toimin roudarina ja tein valoi sen kaverini kans, jonku verran sain opetella siinä kans sit miksaamista mut se ei ollu niin lujaa mun juttuni vielä sillon. Se oli tosi jees, niinku yks parhaita hommii mitä mul on koskaa ollu. Ja siel keikoil mä myös tapasin yhen tytön, Katarinan, ja aloin seurusteleen sen kanssa. Ei se kylläkää oikeesti ihan noin yksinkertasesti käyny. Ootas ku kerron miten se tarina oikeesti meni ihan kokonaisuudessaan.

 

Luku 7, jossa sit kerrotaan se mitä luvattiinki.

 

Katos, se oli venäläinen, puhu venäjää, englantii ja vähä ranskaa, se opiskeli sitä, ilmesesti ranska oli sen mielestä joku maailman kaunein ja romanttisin kieli joten mun saumani iskee se parani sillä sekunnilla ku se kuuli mun ranskalaisen korostuksen jolla kommunikoitiin englanniks. Meidän suhteen alku ei siis johtunu siitä että mä oisin ollu jotenki mahtava tai komee tai hyvä iskeen naisii tai mitä tahansa muuta joka ois mun ansioo, meidän suhde alko siitä et mä puhuin ranskaa, kieltä jota Katarina halus oppii.

 

Katarina oli tosi hyvän näkönen muija, sil oli pitkä musta tukka ja se pukeutu just sillee niinku kunnon rokkimimmin kuuluki ja meikkas aina raskaasti mustalla. En kertaakaa ehtiny nähä miltä sen naama oikeesti ois näyttäny kaiken sen pakkelin alla ku me jo erottiinki. Sehän ois voinu olla vaik joku ihan karsee noita-akka, mut mä en ois koskaa huomannu asiaa. Kiitos Maybelline kun autat naisia ympäri maailman pakkeloimaan naamansa tunnistamattomaksi mustaksi muhjuksi, varmaan tosi kätevää jos ei haluu tulla tunnistetuksi kadulla omana ittenään. Katarina asu tosiaan Venäjällä, Moskovas, joten voitte varmaan arvata et meidän oli vähä vaikeeta hoitaa tapaileminen. Se kävi mun luona sen kiertueen jälkeen kerran ja mä siel toisen kerran ja siihen se sitte jäiki. Ei meil ollu aikaa toisilleen, tai siis sillä ei ollu aikaa mulle. Mä en nykyään oo ees enää missää takamisis sen kanssa, sil on kai oma elämänsä jossain niinku mullaki. End of story.

 

Noihin samoihin aikoihin, joskus ku olin jotain parikymppinen, mä tapasin yhellä keikalla kaverin nimeltä Noël. Tää ei siis oo mikää rakkaustarina vaan siitä tuli yks mun parhaita kavereita ja myöhemmin myös mun työnantaja. Mä olin kattoos jotain keikkaa, en muista ihan mitä, mut niinku aina, mä seisoin siel miksauspöydän vieres kädet taskuissa ja keskityin kuunteleen sitä musaa. Mä tykkään aina seisoo keikoil miksauspöydän vieres. Mä en tajuu ihmisii jotka haluu mennä sinne ihan lavan eteen, siel on niinku varmaan salin paskin akustiikka. Jos haluu kuulla musan hyvin, sillon pitää mennä miksauspöydän viereen koska sieltä se koko homma miksataan, sieltä ne kuuntelee miltä se musa kuulostaa ja siks siel on tietty myös paras äänentoisto.

 

Siin mun vieres sit seisoskeli toinenki kaveri kädet taskuis ja nyökytteli vähä päätään musan tahtiin. Sillä oli sillon punanen irokeesi, lasit päässä ja sellanen sonninrengas nenässä, mut noi piirteet ei saanu mua kattoon et mikäs jätkä toi on, vaan se et sen rystysis oli molemmis käsis tatskat, toises luki hate ja toises fury. Tollasii tatskoi näkee yleensä vaan joillain uusnatseilla ja se kaveri ei musta näyttäny kauheesti uusnatsilta vaan joltain hemmetin punkkarilta. Se kai sit huomas et mä vahtasin sen päälle ja keikan jälkeen se alko jutella mulle kaikkee siit musasta. Me juteltiin tosi pitkään ja lähettiin siitä sit viel yksille kaljoillekki. Ei me paljoo sillon juotu, useita yksittäisii oluita peräkkäin, ei sitä lasketa paljoksi. Mut olin sen verran sit kuitenki humalas et menin sen kämpille yöks.

 

Yhä vaan, tää ei oo ees panotarina, mä menin nukkuun sen sohvalle ja sillee meistä tuli kavereita. Mentiin yhes keikoille ku meil oli niin samanlainen musamaku ja muutenki hengailtiin paljo yhessä. Myöhemmin se iteasias kerto mulle sen tatskojen tarkotuksenki. Se tapahtu sen jälkeen ku kerran menin sen luo käymään ja se oli just tullu suihkusta ja tuli ilman paitaa avaan ovee... ja sen seläs oli iso hakaristi, sellanen joka peitti oikeestaan kokonaan toisen lapaluun. Sillon mä kysyin et miks sil on sellasii vaik ei se ees oo mikää rasisti ja se kerto et ne on sen nuoruuden jäänteitä.

 

Noël ei oikeestaan koskaa ollu mikää uusnatsi, mut sen sijaan sen veli oli. Sen veli oli tosi kiihkomielinen rasisti, sillon ku Noël kerto tota mulle sen veli oli just vankilas ties miten monetta kertaa. Aina välillä se pääsi sieltä vapaaks mut ei siinä kuulemma koskaa kauaa menny ku se oli taas hakannu jonku vähäki erilaisen tyypin ja oli istumas uutta tuomiota. Mut siis se sen veli oli sillon aikoinaan vetäny Noëlin mukanaan niihin porukoihin ja Noël oli seurannu, vähä siksiki ku se yritti kaikin voimin pitää huolta aikusesta veljestään vaik oli ite vasta teini. Se veli oli sit samal ku hankki omia tatskojaan päättäny et Noël tartti kans muutaman ja niin ne oli hakannu sen käsiin ja selkään sellasia rasistisia merkkejä.

 

Ne tietty vitutti Noëlia, mut se eli niiden kans. Ei menneisyydelleen mitää voi ja ei se ees voinu vihata veljeensä. Sil oli jääkaapin päällä veljensä kuva kehyksis vaikka se veli kuulostiki aika mulkulta. Ja kyl mä sitä ymmärsin. Jos välittää jostain tyypistä tarpeeks niin ei sitä vaan pysty vihaan vaikka miten yrittäis. Myöhemmin Noël sit peitti sen selkänsä tatskan sellasel siistillä karpilla, sellasella japanilaisen näkösellä. Se oli tyylikäs tatska ja se hyöty siitä muutaki, nimittäin ne alkas seurusteleen sen tatskaajan kans. Ei ne lopuks elämäänsä yhteen jääny ja mä en tiä syitä siihen mut oli ne yhes jonku aikaa.

 

Jossain vaihees siinä mun porukat sitte päätti et ne halus musta eroon ja ne hommas mulle kämpän Pariisista. Ne ei kai enää jaksanu katella aikusta poikaansa tulemas liian myöhään kotiin vähä hiprakas. Joo myönnän, oli se aika luuserin touhuu asuu siin vaihees viel kotona, mut en ollu jaksanu ettii itelleni kämppää ku en ees ollu kotona paljo koskaa. Mä kiersin kaiken maailman kiertueilla yli puolet ajastani joten en mä aatellu et oisin ees tarvinnu omaa kämppää. Mutsi ja faija sit näköjään ajatteli eri tavoin. Se kämppä oli kattohuoneisto pienel kujal jonka varres kasvo joitain puita. Siin alakerras oli leipomo ja lähel pieni puisto. Sellasta tosi idyllistä Pariisilaista maisemaa, tosi jees paikka. En ees tiä paljo se kämppä makso niille mut toisaalta sil ei oo mitää välii, niil on rahaa joten ihan hyväki et niil on ees yks turha rahanreikä niiden turhas pojas. Kai ne sillon alko oleen ees vähä helpottuneita siitä et en ollu enää ihan täys luuseri niiku ennen, mut ei ne kai koskaa päässy oleen musta ylpeitä. Mä en oo koskaa oikein saavuttanu mitää mistä sais olla ylpee.

 

Kerran mä tosin melkein saavutin jotain, kerran mä sain tehtyy ainaki mutsin onnelliseks. Se tapahtu ku mä olin parikymppinen, mä olin opetellu jonku verran kaikenlaisii sähköhommii siinä samalla ku olin säätääs niitä valoja ja muita keikoilla ja kerran sit J-P soitti mulle et voisinko tulla sen firmalle auttaan sitä. Jean-Paulilla oli sellanen mallitoimisto ja se oli aina täynnä hyvännäkösii mut ihan törkeen omahyväsiä muijia ja jätkiä, joten yleensä en halunnu ees käydä siel, mut noh, se on mun kummisetä joten menin sit kuitenki. Siel se sit oli ja sen kanssa siel oli sellanen pitkä hoikka muija jolla oli vaalee kiharainen tukka ja siniset silmät. Sellanen kaunis sanan todellises merkitykses ja pakko sanoo, oli se musta hyvännäkönen, vähä vaan pukeutunu liianki peittävästi. Mut sen sijaan et se muija ois vaan nyrpistäny nenäänsä ja tuhahtanu mulle, se hymyili ja sil oli tosi kaunis hymy.

 

J-P esitteli meidät, sen muijan nimi oli Berenice ja se tarvi apuu kämpässään jossa oli jotain ongelmii sulakkeiden kans ja J-P oli tietty luvannu pyytää mua apuun. Ilmasta työvoimaa kummipojasta, J-P ei ollu mikää turha bisnesmies. Mä sanoin et mikäs siinä, en tiä olisinko suostunu jos se ois ollu joku ruma läski muori kenen luo olin menos mut siis... Bere oli tosi hyvännäkönen. Me mentiin mun autolla sen kämpille vaik sinne oliki vaan parin korttelinmitan matka ja sit me kiivettiin yläkertaan sen asunnolle. Se oli sellanen mallikämppä, joka yksiös asu joku alotteleva malli jolla ei viel ollu varaa parempiin asuntoihin ja ei ne tosiaan kauheen kummosia kämppiä ollu, sellasia pienii paskoja luukkuja, vaan yhellä seinällä ikkuna ja pieni syvennys makkarin virkaa toimittamas siinä kylppärin vieres. Mä siinä site katoin niitä sulakkeita ja ihmettelin et onpa ihan vitun tyhmä muija ku ei ite osaa vaan niinku napsauttaa sitä vitun katkasijaa takas päälle. Ja niinku J-P, se ois tasan tajunnu sen jos se ois vaan jaksanu nostaa perseensä johtajan tuolistaan ja mennä käymään paikanpäällä, mut siis Bere oli kyl vähä avuton tollasis, sen ehin huomata seuraavan puolenvuoden sisään. Me siinä sit juteltiin, tai siis Berenice jutteli, se puhu tosi paljo, enimmäkseen itestään niinku nyt naiset yleensäkki. Se kerto et se asu ennen Etelä-Ranskas pienehkös maalaiskyläs mut sit se oli aina halunnu muuttaa Pariisiin ja sit se tuli tänne ja oli töissä myyjänä hajuvesipuodis ja sit J-P bongas sen sieltä ja siitä tuli malli. Oikee tuhkimotarina. En mä muista kauan se oli tehny niitä mallin hommii, mä oikeestaan vaan tuijotin sen huulii ja... silmii. Ja sit ku olin lähös sen keitettyä meille teetä ja sillee, mä viel ovella kysäsin et haluaisko se et veisin sen joskus vaik syömään. Ja siis mä olin ihan varma et siinä vaihees viimestään se ois jo sanonu et ”Voi vittu dorka, ei tosiaan, ei tällaset naiset mee olus tollasten nilkkien kans!” mut ei, se punastu sillee söpösti vähä ja sano et joo. Me vaihdettiin numeroita ja mä lähin kotiini.

 

Parin päivän päästä me sit käytiin treffeillä minkä jälkeen se tuli mun kämpille ja... asioita tapahtu. Hei, mä oon vaan mies ja Bere oli kaunis ja valitettavasti myös aika helppo tapaus. Mä en todellakaa oo mikää Don Juan tai muu viettelyksen mestari mut kyllä mäki joskus onnistun. Välillä mun kävi vähä sääliksiki Bereä, se oli niin naiivi ja helppo suostutella mihin vaan. Se oli ihastunu muhun ja meni mun kanssani sänkyyn heti ekoilla treffeillä. Mulla oli siitä vähä huono omatunto sen illan jälkeen ja sit ku se heti sen jälkeen naiivina tyttösenä alko kysellä et koska mennään tapaan mun vanhempii, mä annoin sille periksi. En halunnu olla sille ilkee, mä olin melkein käyttäny sitä hyväkseni, en siis oikeesti mutta se vaan oli niin helppo ja samalla sillee tosi viaton, joten musta tuntui et mun piti jotenki maksaa se sille takas, tekemällä niinku Bere halus. Ei se mua haitannu oikeestaan, kyl sellasta muijaa kehtaski niille näyttää ja niin mä sitte näytinki.

 

Mutsi ja faija rakasti sitä. Ne keskusteli kaikkee muodista ties kuinka kauan ja Bere piti mua kädestä kiinni koko sen illan. Tuntu sillee kotosalta, niinku ois koko perhe koolla. Ja jo loppuillasta mutsi ja Berenice alko puhuu siitä miten Beren ois järkevintä asuu mun kämpillä mun kanssa. Mä en ollu siitä ihan hirveen innoissani mut hei, menköön. Bere oli tosi jees joten ei kai se nyt mitää haittais jos se asuis mun luona. Pakko tietty myöntää kans se että antelias nainen samas taloudes ei kuulostanu musta kauheen pahalta... muistutan toisenki kerran, mä oon vaan mies.. Ja siis olin Suomes tottunu asuun jonku toisen kans ja pakko myöntää, mut mä oikeesti kaipasin sitä et mun ei tarvis aina tulla yksin pimeeseen ja tyhjään kotiin ku tulin jostain töistäni.

 

Mut kyl mä vähä hidastelin siinä sit vielä. Me tapailtiin kolme kuukautta ennen ku se muutti mun luo, sen pidempään en ois pystyny pidätteleen sen ja mutsin innostusta saada aikaan täydellinen perheidylli. Ja niin se muutti mun luo ja toi tullessaan ruusun tuoksuset saippuansa, vanhan roosan väriset kylpypyyhkeet ja pitsikoristellut pöytäliinat ruusuaplikoinneilla. Yhtäkkiä mun kämppä ei enää näyttäny mun kämpältä vaan joltain värisokeen muorin budoaarilta. Beren maku oli... perinteinen ja maalaishenkinen. Mut siis ei se mua ois haitannu, ei mua kiinnosta miltä mun kämppä näyttää niin kauan ku saan pitää tietokoneeni pöydällä ja kahvipannun tiskipöydällä ja niitä Bere ei siirrelly. Meidän yhteiselämä siis alko ihan hyvin. Ja olihan se kivaa tulla kotiin ja kuulla ku Berenice huikkaa keittiöstä että ”Hei kulta, miten meni töissä?” tuli ihan sellanen olo niinku ois jostain vanhasta leffasta. Ja koton tuoksu hyvältä, Bere tykkäs leipoo ja pitää kodin nättinä ja suunnitella tulevaisuutta. Kuhan oiski vaan jääny suunnittelutasolle.

 

Berenice ja äiti tapas toisiaan usein, ne viihty hyvin yhessä ja ku Bere oli asunu mun kanssa kuukauden se alkas. ”Devon mä oon ajatellu että millaset häät mä haluaisit jos me mentäis naimisiin...” Mä en ollu kauheen innoissaan ajatuksesta mut annoin sen haaveilla, ei kai se pahaa tee. Mut siinä vaihees ku kuulin äidiltäni et ne oli Beren kanssa käyny jo sovittelees hääpukuja ja että ne ehottomasti halus että mun pitää pukeutuu valkoseen smokkiin, mä aloin olla kypsä tilanteeseen. Mä en todellakaa halunnu naimisiin ja tilanne ei ollu tippaakaa mun mieleeni. Se oli niinku jossain Intian hinduhörhöillä! Toiset vaan sopi mun avioliittoani mun selkäni takana.

 

Siis oikeesti, jos mä oisin halunnu naimisiin, Berenice ois ollu mun listani kärjes ehdokkaissa, mut todellisuudes mä en vaan halunnu naimisiin ollenkaa. Mä olisin halunnu vaan rauhas keskittyy siihen et oppisin tunteen Beree ja viettää sen kans aikaa, mut meillä ei ilmesesti ollu muuta puhuttavaa tai tekemistä ku häät. Ne häät mitä mä en ees halunnu koskaa nähä.

 

Kolme kuukautta mä elin Beren kanssa ja loppua kohti mä olin kyllä jo ihan helvetin kiree, kunnes vihdoin Bere ite jätti mut. Se sanoi et se haluu miehen jonka kanssa se voi perustaa perheen ja mä sanoin että sori, mutta mä en sitte kyl oo se mies, sillä mä en haluu yhtää ainoota lasta. Berenice itki ja mä lohdutin sitä, taputtelin sen selkää ja sillee, sit mä selitin sille et mä kyllä pidän siitä mut mä en vaan haluu naimisiin enkä haluu lapsia enkä haluu omakotitaloo. Mä haluun kiertää bändien mukana keikoilla ja asuu täs huoneistossani ja kotona ollessani istuu koneella kuuntelees musaa. Me todettiin et oltiin liian erilaisii, tai siis Bere vihdoin totes sen, mähän sanoin, se oli tosi hidas joissain asiois, ei todellakaa mikää penaalin terävin lyijäri.

 

Niin me erottiin, se muutti takas sinne malliasuntolaansa missä se asu ennen muaki ja nykyään se jopa osas ite korjata poksahtaneet sulakkeensa ihan ite ku olin sille kertonu mitä pitää tehä. Me erottiin kuitenki sit ihan hyvis merkeis, sillee ystävinä niinku just kaikki haluis erota ja väittää eronneensa, mut me siis erottiin ihan oikeesti ystävinä. Mutsi ei kyllä ollu ihan yhtä ilosissa merkeissä sen eron kans ku mä ja Berenice, ku kerroin sille et me oltiin erottu sen ilme jotenki ihan valahti. Se oli pettyny, se menetti täydellisen miniänsä. Mut ei se mitää mulle sanonu, mä vaan arvasin, kyl mä omaa äitiäni osaan hei lukee, olin siinä vaihees katellu sitä jo kakskyt vuotta putkeen.

 

Onneksi mutsi ja Bere oli siit ystävystyny jo sen verran paljo et ne voi tapailla toisiaan vaan kavereina, olihan ne samoissa bisneksissäki mukana ja kaikkee, joten ne tapas usein joissain snobeissa juhlissa. Se oli hyvä niin, mutsin ei tarvinnu menettää Bereä vaikka mä en jaksanukkaa sitä tarpeeks mennäkseni sen kans naimisiin. Samaan sukuun ne ei siinä sitte päässy mutta eiköhän se vähempiki riitä, voihan ne olla tollee vaan ystäviä.

 

Oli se vaan hienoo olla taas poikamies. Kävin yhen kaverini Noëlin klubilla usein, pääsin ilmaseks sisälle ku olin säätäny sen valaistukset sinne puoli-ilmaseks, ja harrastin sit sielä sellasta flirttiä. Mun tapaukses siis flirtti oli sellasta et joku muija tuli puhuun mulle ja mä vastailin sille. Ihan pari kertaa menin jonku luo yötäki mut en kovin usein, eikä siel aina ees välttämättä naitu, joskus mä saatoin vaan vähä pussailla ja nuhii ja kuunnella musaa niiden kans kunnes me alettiin nukkua ja sit aamulla saatettiin jopa syödä aamiainen yhessä ja erota sit tuttavina. Ei sellasta olis pystyny tekeen sillon ku oli viel parisuhtees toisen muijan kans. Toinen tärkee juttu mitä pystyin tekeen, oli ottaan uuden tatuoinnin. Bere ei jotenki ollu ollenkaa mun edellisten tähtitatuointien fani, joten en sitte ollu viittiny toteuttaa suurta haavettani ottaa puolen selän peittävää jumalattoman isoo korppia ku Berenice ei varmaan ois oikein osannu arvostaa sitä.

 

Joten nyt ku olin taas vapaa kaikista parisuhteen vastuualueista, menin ottaan sen tatuointini paikkaan nimeltä Remy’s. Se tatuoija oli sellanen suhteellisen lyhyt kaveri, pukeutu kesälläki jostain syystä johonki kymmeneen huppariin ja näytti vielä väsyneemmältä ku mä. Se ei vaikuttanu yhtää sellaselta kovalta jätkältä joka olis hyvä tatskaaja, mut oikeesti se oli yks parhaita, ja just siks mä meninki just sen pakeille. Mä pyysin sitä suunnitteleen kuvan mulle, sellanen missä on korppi ja sit alla joku juttu jossa on teksti ”toujours”, ikuisesti, niinku ranskaksi. Ja sehän suunnitteli sen ja vittu ku tuli hieno. Se lisäs siihen joitain ruusujaki vähä sen korpin jalkojen juureen ja sit laitto sen tekstin sillee johonki sellaseen banderollirullasysteemiin. Törkeen siisti siis. Sit se vaan hakkas sen mun selkääni ja mä olin tyytyväinen siihen jälkeen.

 

Toi korppi taitaa olla mun tärkein tatskani, ihan vaan siks et... No se viittaa vähä Williamiin, silleen aika nolosti. En tiä haluunko ees selittää, mut Will pyöri mun mielessä jo Beren kans ollessa ja oikeestaan en ollu koskaa saanu ees lopetettuu sen ajattelemista, joten mä halusin merkin siit itelleni että se vaan tulee ikuisesti oleen mun mielessä. Se vaan on asia josta mä en tuu pääseen yli.

 

Willin sukunimihän oli Ramsay, se tarkottaa ilmesesti jollain muinaisenglantilaisella ihmekielellä et korppien saari, ja musta korppi sopii elukkana siihen mentaliteettiin joka meil oli. Me oltiin molemmat sellasii aika synkkii ja yksinäisii ihmisii. Ne ruusut ny ei erityisesti liittyny asiaan, ne Remy vaan lisäs siihen alle itekseen mut se teksti kerto siitä miten William oli mun ajatuksis aina, vaikka olin tyyliin maailman upeimman naisen kans, silti mä vaan aattelin Williamia.

 

Ja vaikka oliki siistii olla nyt poikamiehenä ilman jotain joka kokoajan huohottaa niskaan että kosi mua, niin silti aloin taas kaipaan olla jonku kanssa. Ja siis se kaipaus ei ollu menny oikeestaan koskaa pois Berenkää kans asuessa. Joskus ku se nukku mä vaan makasin omalla puolella sänkyäni ja mietin itekseni että miks tää talo ei vieläkää tunnu niin kodilta ku se koulun asuntola sillon aikoinaan, se yks jaettu huone jossa me asuttiin Williamin kanssa. Olis mun se pitäny heti tajuta että en mä mitää parisuhdetta kaivannu, mä vaan kaipasin aikaani Williamin kanssa. Mä vaan halusin taas olla ees jossain tekemisessä sen kans, ihan sama oliko se parisuhde vai kaveruutta vai sitte joku kauhee vihasuhde, kuhan vaan olis ollu joku suhde. Vittu mä kaipasin Williamia. Williamia jolle mä en ollu puhunu ollenkaa pariin vuoteen.

Luku 8, luku jossa mä sit vihdoin kasvatan munat ja teen sen mitä ois pitäny tehä jo aikaa sitte.

 

Niinku oon täs kertonu, mä tapasin kiertää joittenki pienempien bändien mukana keikoilla, yks niistä oli sellanen ku Deadline, nouseva emo-bändi. Sen jäsenet oli alun perin kotosin Suomesta, joten mä pääsin hyvin mukaan porukoihin ku osasin puhuu niille niiden äidinkielellä vaikka ne sit välillä nauroki mun ranskalaiselle korostukselle. Ne oli breikannu Saksassa ja kierteli siinä sit Eurooppaa ja mä kiersin mukana. Mä sain siel kiertueilla paljo hyvii kavereita joiden kans oon tekemisis viä tänäki päivänä.

 

Kerran me oltiin taas vetääs keikkaa Saksas ku ne tuli kysyyn multa et ehtisinkö lähtee seuraavallekki keikalle. Ne kysy mua mukaan usein, ja mä yleensä ehin, ei mulla ollu Pariisis mitää mikä ois pidätelly mua, joten sillonki sanoin heti kyllä, ennenku ees tiesin keikan yksityiskohtii. Melkein heti myöntymiseni jälkeen sain katuu sitä, se keikka oli Lontoos, siel samas paikas missä oltiin oltu sillon uutenavuonna Williamin kans aikoinaan, siel missä mä ekaa kertaa koskaa suutelin Williamia omasta alotteestani, täysin vapaaehtosesti, sinne siis liitty mulla paljo muistoja, ja vaik ne oliki sinänsä ihan hyvii sellasii, oli siin mukana myös katkeruutta. Se oli kaikki ollu sitä elämää jonka mä olin hukannu sen jälkeen ku lähin takas Pariisiin Suomesta.

 

Mä olin siihen asti vältelly Lontoon keikkoja kaikin mahollisin paskoin verukkein, mutsil on synttärit, mulla on lääkäriaika, J-P tarvii apuu sen putkirempas, ihan mitä vaan ikinä keksin. Mä en jotenki vaan halunnu joutuu kohtaan sitä mitä mä tiesin et oli odottaas mua Lontoos, mut nyt menin jo lupaamaan, ja siis ei mulla ollu mitää oikeeta syytä peruu sitä reissuu, mitä mä muka oisin sanonu? ”Hei sori mut en voi tulla koska siel asuu mun entinen kämppis joka melkein muutti mut homoks.” Joo, ei kuulosta kauheen järkevältä, joten mä sit alistuin kohtalooni.

 

Olisinhan mä voinu ihan helposti vaan mennä Lontooseen ja hoitaa hommani ja lähtee takas kotiin eikä Will ois koskaa saanu tietää, mut siis mä olin luvannu itelleni et sinä päivänä ku mä seuraavan kerran meen Lontooseen, mä soitan sille ja kysyn haluuko se tavata mua vielä. Nyt se päivä sit oli vihdoin tulossa ja vittu se oli hermojaraastavaa. Mä kuitenki kaivoin lompakostani sen Williamin kortin. Se oli rypistyny kulmista, sellanen ihan normaali valkonen kortti jossa oli mustal tekstil asiallisesti Williamin nimi, sähköposti ja uus puhelinnumero. Siinä mulla oli kaikki mitä tarvin siihen että saisin toteutettuu sen mitä olin luvannu itelleni.

 

Lontoon keikka läheni ja läheni. Ku siihen oli enää jotain viikko aikaa, mä laitoin vihdoin Willille tekstarin. Mä oisin voinu soittaakki, mut en mä kehannu. Ja siis mä en ees tienny oliko se numero enää käytös, mut pian sain tietää, oli se. Se vastas mun viestiini ja me sovittiin et Will tulis tapaan mua sinne keikkapaikalle mis olin töissä. Ja täs vaiheeshan mun ois pitäny olla ihan onnessaan, hyppii riemusta ja tanssahdella ulos Lontoon koneeseen ja juosta Williamia avosylin vastaan, mut asia ei todellakaa menny niin. Mä olin kauhusta jäykkänä, aattelin et se vaan haukkuis mut maanrakoon ku mul kesti niin saatanan kauan soittaa sille, tai mitä jos Will oiski jo jonku muun kans, mitä jos se ois naimisis ja sillä ois kolme kakaraa, mitä jos se ois lihonu kauheeks ihrakasaksi? Vähä yli kahes vuodes asiat ehtii muuttuu harvinaisen paljo. Se että mä en ollu muuttunu mihinkää ei tarkottanu et William ois pysyny samanlaisena ku millasii aikoinaan junttisaaren asukkeina oltiin.

 

Mä meinasin feidata sen reissun varmaan kymmenen kertaa. Joka toinen päivä olin valmis kohtaamaan menneisyyteni ja joka toinen päivä olin valmis muuttaan Thaimaahan mieshuoraksi ihan vaan ettei tarvis ottaa vastuuta tekemisistään, tai siis täs mun tapaukses tekemättä jättämisistään. Edellisenä iltana mä käyttäydyin niinku teinityttö, seisoin vaatekaappini eessä ja mietin mitä laittasin päälleni. Mun vaihtoehdot oli nää, musta bändipaita, musta bändipaita bändin logolla, musta festaribändipaita bändin ja sponsoreiden logolla. Joo, tiedän, mun vaatekaapin sisältö oli suhteellisen ykspuolinen. En ees muista mitä lopulta pakkasin mukaani, eikä sillä oo ees merkitystä, samalta ne kaikki näytti, se oli se ajatus joka oli tärkein. Ja siis musta se oli vaan hyvä et en ees yrittäny pukeutuu mitenkää paremmin, jos oisin yrittäny, en ois enää näyttäny iteltäni ja kyl mun piti näyttää Williamille heti ulkonäölläniki et mihin mä olin päässy elämässäni, eli en yhtää mihinkää.

 

Lontoon matka tuli, mä olin viel tavallistaki hiljasempi sillä reissulla ja muut mukana olevat tajus heti et nyt on jotain kysees. Ne tunsi mut hyvin, kyl ne osas sanoo jos mä olin jotenki hermostunu. Ne vähä vittuili mulle alkumatkasta mut sit ku ne huomas että en jaksanu mennä yhtää mukaan niiden härnäämiseen, ne lopetti ja jätti mut mun ajatusteni kans rauhaan. Mä muistan kirkkaasti millanen se keikkapaikka oli, sellanen iso hallin tapanen paikka, takana oli sellasii lastauslaitureiden näkösii systeemejä, se oli ennen kai ollu joku tehdashalli, mut sittemmin se oli muutettu keikkapaikaksi. Se oli rakennettu punasista tiilistä ja oli sillee karulla tavalla tosi hyvännäkönen rakennus. Just sellanen perus Lontoolainen tehdashalli. Me oltiin siel takana roudaas kamoja lavalle, kantelin joitain vahvareita just ku kuulin et joku huikkas mulle et hei Devon sulle tuli joku vieras käy kattoon porteilla et päästetääks sisään. Mä jätin sen vahvarin kantamisen siihen paikkaan ja lähin portille. Mä en koskaa unohda miten lujaa mun kädet hikos ku kävelin sinne, mä vaan mietin miltä Will näyttää, onko se samanlainen ku sillon ennen, onko se lihonu, onko se laihtunu, onko se enää ees sama ihminen ku sillon ennen.

 

Ja ku mä näin sen mä olin tosi helpottunu. Se oli saman pitunen ku ennenki, vähä laihempi, ei paljoo, pukeutunu villapaitaan niinku ennenki ja se hymyili samalla tavalla ku sillon ku viimeks näin sitä. Sillee silmät melkein kiinni, viiruina ja se heilautti mulle vähä kättään. Kaikki eleetki niin tuttuja, sellasia hillittyjä ja jollain tapaa tosi sivistyneen olosia. Just sellasia ku millanen William oli muiden seuras.

 

Me puhuttiin vähä jotain, päästin sen sisään, se sano että olin kasvanu pituutta ja saanu lisää lihaksii, en ollu ite huomannukkaa mut ihan uskottavaa sinänsä, nykyään mä nimittäin jopa söin ruokaa päivittäin ja kantelin kaiken maailman kamoja ympäriinsä, joten pakkohan sen on jotain vaikuttaa. Mä vein sen sinne tapaan muita roudareita ja työntekijöitä ja esittelin sen William Ramsaynä, mun vanhana lukiokaverina, kämppiksenä. Sit jouduin jatkaan hommiani ja jättään Williamin vaan hengaan sinne paikoilleen. Oottaan et ehtisin hengata sen kans, vein sen sinne miksauspöydän taa, sieltä mä niitä valojaki säätelin, ja istutin sen tuoliin oottaan et keikka loppuu.

 

Keikan aikana mulla ei ollu aikaa keskittyy Williamiin, mä oon intohimonen työni kans, mä rakastan sitä miten mä voin oottaa koska se kertsi räjähtää soimaan ja just samal hetkel laittaa kaikki valot pimeiksi ja jättää vaan bändin taakse sellaset verenpunaset spotit jotka saa yleisön melkein säikähtään sitä dramaattista muutosta. Mä en oo koskaa pitäny itteeni taiteilijana mut melkein, ihan vaan melkein toi saattais olla taidetta, tai ainaki lähimpänä taidetta mihin mä pääsen taidoillani kipuaan. Ja pakko mun on myöntää, kyllä mä halusin myös laittaa parastani Williamin takii, halusin tehä siitä mahtipontisen näkösen shown et Will voi nähä et mä osaanki jotain. Siitä Deadline oli hyvä bändi, meil oli sama maku valojen suhteen. Ne halus dramaattisii ja mahtipontisii valokikkailuja ja mä sain toteuttaa itteeni just niinku halusin. Harmi et se bändi on nykyään hajonnu, en nimittäin oo koskaa ollu bändin mukana jonka kans ois ollu rennompaa hengata ku Deadlinen porukoiden.

 

Keikka loppu, Will sai oottaa vielä et me laitettiin kamat kasaan, ja se ootti. Istu vaan hiljaa ja tarkkaili mua, melkein kylmäs selkäpiitä ku sen silmät seuraili mua niin tarkasti et tuntu niinku se ois koittanu huomata jokasen virheen mitä mä teen. Mut toisaalta se oli ihan kivaaki, se että mä kiinnostin sitä tarpeeks et se ei ois alkanu katella vaik Deadlinen laulajan Henryn perään. Nimittäin jos nyt oletetaan et mä oisin sen näkönen mistä Will tykkäis, en ihmettelis jos se ois tykänny Henrystäki, se oli sellanen pitkä ja laiha, pitkä musta hevaritukka naamalla ja pukeutu suurin piirtein niinku minäki. Ja tosi suosittu tyttöjen kesken, ei siis sillä et vertaisin Williamii muijiin mut siis se on kuitenki hinttari, et kai se niinku tykkäis saman tapasista miehistä ku naisetki? En mä tiä mistä homon kuuluis pitää, mun kokemus homoista on loppujen lopuks aika vähänen.

 

Keikan jälkeen ku muut lähti jatkoille, mä sanoin et meen Willin kaa vähä verestään vanhoi muistoi ja että turha oottaa mua takas kauheen pian, ja niin me lähettiin. Me mentiin siinä sit johonki mahollisimman kammottavaan peribrittiläiseen syöttölään, siel haisi sellanen fish’n’chipsi ja rasvankäry niin pahasti että melkein oksetti mennä sisäänki, mut toisaalta olin tarpeeks nälkänen että kestin sen. Ja siis syystä tai toisesta, Will oli aina tykänny niistä ruuista. Se syy tais olla se et se on ite britti. Mä oon ihan varma että kaikkien brittien suu on veistetty puusta ja kieli on tuohesta koska sellasta kuraa ei kukaa voi muuten syödä. Mutta siellä rasvankatkussa, sellasen ruman läskin kokin meitä katellessa mä sit sanoin sen sille, mä haluaisin yrittää meidän juttuu uudestaan.

 

Se ei eka uskonu mua, se pyysi mua toistaan sen ja mä toistin. Se ilme sen naamalla oli kyl sellanen et toivosin et oisin saanu sen videolle. Se näytti niin onnelliselta ja yllättyneeltä ja kaikkee. Mun elämän parhaita hetkii on aina ollu ne ku oon saanu aikaan sen ilmeen Williamin kasvoille. Sillon se hymyilee sillee silmät auki, ihan ammollaan, ei sillee sirrillään pakotetun kohteliaasti. Sillon mä pystyin kattoon sen silmii, ne oli siniset, sellaset tosi kauniit. Harmi vaan et sellaset hetket on vähissä, mä en oo romanttinen ja mä en oo henkevä. Mä sanon asiat töksäytellen ja kuivasti, sellaselle on hankalaa hymyillä muuten ku pilkallisesti. Jos oisin vaan osannu olla jotenki romanttisempi, jos oisin vaan saanu Williamin hymyileen sillee useemmin... Jossittelua vaan, se on jo mennyttä aikaa ja pitää olla tyytyväinen siihen mitä sain aikaan. Ja pitää toivoo et se oli mun kans onnellinen ees jonku osan ajasta.

 

Sieltä räkälästä me sit lähettiin Williamin kämpille, se halus ”keskustella” mun kans lisää ja verestää vanhoja muistoja... ja tietty se halus kans näyttää mulle missä se asui, koska siis jos me sillon kerta päätettiin että nyt me alettais taas tapailla toisiaan ja alotettais kokeileen onnistuisko meidän kahen välinen parisuhde, se varmaan tulis jossain vaihees aika suhteellisen ajankohtaseksi että kävisin välillä Williamin luona kyläilees. Se Williamin kämppä oli sellases punatiilises perus brittiläisen näköses kerrostalos, sillee et sinne pääsi sisään sen talon ulkopuolelta, Suomes niitä kai sanottiin joiksiki luhtitaloiksi tai jotain, en oo ihan varma. Se kämppä itessään oli vaan sellanen kivan kokonen yksiö, joka paikka täynnä siistejä kirjahyllyjä täynnä kirjallisuutta ja pöydillä taidetarvikkeita ja muuta tarpeellista. Siinä oli erikseen sellanen keittiön ja olkkarin sekotushuone ja sitte makkari, joten siel kyllä riitti ihan hyvin tilaa vaikka se oliki yksiö. Se oli tosi mukavan olonen kämppä kaikin puolin ja musta tuntu että musta tulis oleen ihan kotosaa päästä käymään siel useemminki.

 

Nyt muuten päästään taas sellasiin asioihin joita en ala kirjottaa mitenkää yksityiskohtasesti. Sanotaan nyt vaan että mä jäin Willin kämpille yöksi ja se ehti nukkuu ehkä kolme tuntii enneku sen piti lähtee taas kouluunsa. Asioita tapahtui ja voin sanoo et se oli yks mun elämän parhaita öitä. Seuraavana aamuna heräsin siihen ku mulle soitettiin et missä vitus oot meidän lento lähtee jo kolmen tunnin päästä ja kentälle pitäis olla lähössä tällä samalla sekunnilla mut tyypit joutu vaan venaan mua siel hotellilla. Käskin vaan niit ottaan mun kamat mukaan ja lähtemään, sit kiskasin vaatteeni päälleni ja otin taksin lentokentälle. Mä hymyilin koko matkan kentälle, ja koko matkan Pariisiin ja siel koko matkan kämpilleni. Me oltiin sovittu Willin kans et aletaan taas olla yhteyksissä ja katotaan mitä sitte tapahtuu, et pystytäänkö oleen toistensa seuras ilman et halutaan tappaa toisemme, vai tulisko siitä sittekki joku maailman suurin romanssi. No, en haluis spoilata ketää mutta nyt ku tiän paremmin tällä hetkel, voin kertoo et jälkimmäinen vastaus olis ehkä lähempänä totuutta... tai no, muutan mieltäni, oikeestaan toi eka kuulostaa sitekki tutulta. Oikeestaan se mitä tosta meidän jutusta loppujen lopuksi seuras oli joku sellanen kiva kauhun tasapaino jossa hyvät asiat ja pahat asiat vaan eli symbioosissa jollain ihan ihmeellisellä ja tosi kiihkeellä tavalla. Kuulostiko hyvältä? En tiä itekkää enää mitä selitän, jatketaan siis selitystä siitä mihin viimeksi jäätiin.

 

Luku 9, mun elämä alko uudestaan.

 

Tollon musta oikeesti tuntu että mun elämä alkas. Siihen asti olin vaan koittanu keksii mitä haluun elämässäni tehä ja sätkiny eteenpäin niinku joku kala kuival maalla. Silleen että mä en ees tienny missä vettä taas olis että voisin jatkaa matkaa sinne missä olis parhaat apajat, hienoimmat... no jotkut, hienoimmat jotkut mistä kalat nyt sattuu tykkään. Tuli vähä huono vertaus mut ihan sama. Mut siis nyt mä tiesin mun suuntani, tuntu niinku oisin vihdoin pulahtanu sinne jokeen, näin kalavertausta jatkaakseni, mut se joki ei ollu mikää tyyni ja miellyttävä virta, se oli kuohuva koski, sellanen jonka pohja on täynnä terävii kivii ja siinä vaan teloo itteensä puskiessaan eteenpäin eikä koskaa voi ees tietää tuleeko siel kosken toises pääs vastaan sellanen lempee järvi. Mut ei mua kiinnostanu oliko tulevaisuudes oottaas jotain seesteistä aikaa, mä olin vaan ilonen että nyt olin taas vedessä niinku kunnon kalan kuuluuki olla. Mun oli taas helppo elää.

 

Me alotettiin Williamin kans mailaileen toisilleen, mä ostin itelleni jopa uuden älypuhelimen ihan vaan et voisin kirjotella sille maileja vaikka olisinki sit jossain keikoilla tai muuten vaan reissun päällä. Et ei haittais vaikka en olisikkaa joskus pitkiin aikoihin kotonani. Voitte varmaan kans arvata miten lujaa jouduin kuunteleen vittuilua siitä että Devon on hinttari, Devonilla on poikakaveri, Devon tykkää suklaa... joo en ees jatka tota lausetta loppuun. Mutta sillon se oli jo ihan se ja sama mulle, sen verran mä olin kasvanu et kestin sen, toisin ku lukios en ois jaksanu kuunnella sitä hetkeekää. Kyllä mä tiesin et ne vaan hyväl vittuili, kaikella rakkaudella. Oikeesti ne tais olla vaan ilosii mun puolesta ku mäki vaikutin selkeesti tyytyväisemmältä elämääni.

 

Kerran kun ne vinku mulle tarpeeks kauan asiasta, mä vaan sanoin niille et ”Naamat umpeen jätkät, itellänne ei oo poika- eikä tyttöystävii.” Ja siitä se vasta riemu ratkes. Ne nauro sille jutulle varmaan kaks vuotta, Devonilla on poikaystävä, kamalaa ku me vaan ollaan ikusesti yksin, forever alone, ollaan niin surullisia ku Devonilla menee niin hyvin ja meillä elämä on vaan paskaa. Olis ollu parempi ku oisin senki jättäny sanomatta, oisin päässy reilusti helpommalla. Mä vaan olin vähä liian nopee sanoon tollasii typeryyksiä joten ne sai ihan helvetin usein uusia syitä ilkkua mulle kaikesta mahollisesta.

 

Me ei ehitty Williamin kans tapailla kovin usein. Will oli siihen aikaan opiskelees lakitiedettä yliopistos ja suhteellisen pian se oli kyrvähtäny siihen ihan totaalisesti ja sen sijaan et se ois tehny niinku kuka tahansa normaali ja järkevä ihminen, eli vaihtanu alaa, se oli ottanu siihen lisäksi jonku taide- ja kulttuurisysteemin. Sitä se sit opiskeli lakikoulun jälkeen ja viikonloppusin, joten voitte arvata et Williamilla ei ollu kauheesti aikaa mulle, etenki ku noi kaks pääainetta ei ees ollu ainoot mitä se teki, vaan se oli myös töissä avustajana yhes jossain ihmeen asianajotoimistossa. Mä en ees tajuu millä se pysy järjissään kaiken ton keskellä, mut ilmesesti se vaan onnistu. Aika huonosti mut onnistu kuitenki. Ainakaa se ei hirttäny itteensä tai mitää... ja siis, voihan se asia olla niinki että mä olin se yks syy miks se jakso. Se ku Will sai multa tasasin ajoin maileja ja sai vastailla mun maileihini... Williamin mailit sai ainaki mut jaksaan ite paremmin joten vois olettaa et ne ois vaikuttanu myös Williamiin positiivisesti.

 

Mä siinä sit kävin Lontoos aina ku ehin ja Will kävi Ranskas muutaman kerran. Ei me kauheesti ehitty nähä ja sillonki ku nähtiin, me vaan maattiin sängys ja nukuttiin koko päivä. Will oli aina liian väsyny tekeen mitää muuta. Ja jos ei maattu ja nukuttu, me tapeltiin jostain. Will oli kiree oikeestaan koko ajan ja mä taas olin helposti ärsytettävissä ihan muuten vaan. Sellanen mun luonne vaan on. Se kaikki turhautti mua ja kerran ku olin Lontoos, mä vaan tokasin Willille et muuta mun luo niin ei tarvii enää tapailla näin helvetin epätasasesti ja olla vaan aina vihasii toisilleen. Mä en olettanu et se ois ees vastannu siihen, saati vastannu myöntävästi, mut se vastas että okei, sitku koulu on ohi, mä muutan. Mä melkein tukehduin kahviini. Toihan tarkotti sitä että kohta me oltais samas tilantees ku sillon aikoinaan Suomes.

 

Will pisti sen lupauksen jälkeen entistä enemmän pökköö pesään. Se valmistu jo vuoden päästä tosta tapauksesta, ku me oltiin kakskytkolme vuotiaita. Sinä aikana me nähtiin vaan entistä vähemmän ja kuka tahansa normaali ihminen ois aatellu et eihän tästä voi tulla mitää ku me ei ehitä ees tapailla toisiaan, mut mä en sitte kai ollu normaali ihminen. Tai en ainakaa kuka tahansa normaali ihminen. Mä vaan ootin kärsivällisesti sen vuoden.

 

Yks juttu mun on tosin tolta ajalta vaan ihan pakko kertoo. Nimittäin se ku me mentiin käymään Williamin porukoilla. Me ei koskaa käyty siel usein, ilmesesti Will ei oikein piitannu niistä mut siinä vaihees ku meil oli suunnitelmis muuttaa yhteen Will vaati et mun pitää käydä siel ainaki kerran kattoos millasii ne on. William oli sillon käskeny mun pukee jotain siistii päälleni joten mä olin ettiny jotain mahollisimman siistii. Mulla oli farkut ja musta pitkähihanen paita. Mut siin vaihees ku me istuttiin taksissa matkalla kohti niiden kartanoo, William anto mun kuulla kunniani siitä et ei mun vetimet sit ollukkaa tarpeeks siistit. Vittu mihin pukuun mun ois pitäny pukeutuu? Mä en ihan aina käsittäny tollasten snobien pukukoodeja.

 

Sinne me sit mentiin, niil oli ihan vitun iso kartano jossain Englannin maaseudulla ja mä muistan miten ne tuli meit vastaan eteses ja katto mua niinku jotain halpaa makkaraa. Me syötiin siel jotain lounasta, se oli jotain ällöttävää läskisoosia ja mä en ihan kauheesti syöny. Williamin mutsi ja faija kylseli multa vähä jotain ja mä vastasin lyhyesti ja sit ne sai Willin kans aikaan riidan siin pöydäs siitä et onko se nyt ihan ok et se muuttaa mun kans Ranskaan. Niiden mielestä mä en kai ollu sopiva kumppani niiden pojalle, enkä ihmettele. Homo poika on vähä huono sillon jos haluu paljo lapsenlapsii. Ja William oli niiden ainoo lapsi, joten niil oli isot toiveet sen elämästä. Asuminen Ranskas jonku luuserin pätkätyöläisen kans ei varmaan kuulunu niihin suunnitelmiin. Harmihan se oli, tuottaa sen porukoille pettymys, mut ei se oo niiden elämä. Will oli päättäny olla mun kans ja mä olin tyytyväinen siihen päätökseen. Jos se tekis Williamin onnelliseks, sen porukoil ei tarttis kyl mun puolesta olla mitää sanomista asiaan. Ja mikä parasta, se tekee mut onnelliseks.

 

Will päätti sen lounaan nopeesti ja sano et me oltiin väsyneitä matkasta. En mä kauheen väsyny ollu mut kyl se mulle sopi et me mentäis vaan hengaan Williamin huoneeseen. Sen huone oli iso ja siel oli kaikki mitä toivoo saattaa. Oma kylppäri, oma parveke, ihan helvetin iso sänky ja vitusti taidetarvikkeita. Parasta sen huonees taisi silti olla se järjetön määrä valokuvia Williamista lapsena. Kauheet määrät kuvia pienestä punatukkasesta pojasta joka piteli käsissään kaiken maailman piirustuskisan voittopokaaleja ja muita diblomeita. Siel me sit oltiin ja tehtiin jotain mitä ei kovin usein kannattais tehä toisen vanhempien luona, mut ei se mitää, niil oli ilmesesti helvetin hyvät äänieristykset siin talossa. Me pilattiin siin sitte kans joku tonnin päiväpeitto mutta noh, kai niil porvareil oli varaa siihenki. Lopun viikonloppuu me sit maisteltiin Williamin isän viskei, ja mä sain todeta että samalta ne kaikki maistu, viinalta, vaik oliki joitain sata vuotta vanhoi ihmejuomia joiden voimal pitäis tyyliin osata lentää. Tai ainaki pitäis pystyy ihan vaan hinnan perusteella laskeskellen. Ei sellastan ostamises muuten ois mitää mieltä.

 

Muita Williamin sukulaisia mä en sit nähnykkää, kerran ku olin käymäs Willian kämpil Lontoos jollain sen serkul oli häät mut siis ei ne ees uskaltanu viedä mua sinne näytille. Mutta toisaalta en yhtää ihmettele, mä olin tehny jo niin maan helvetin huonon vaikutelman sen porukoihin joten miks se muka ois halunnu päästää mut tekeen huonon vaikutelman loppuihinki sen sukulaisista. Tosin yks suurimpia syitä miksi mä en mnny sen mukaan oli se että mä olin tahallaan unohtanu mun pukuni kotiin ku mua ei itteenikää kauheesti kiinnostanu mennä mihinkää Willin suvun keskelle kekkaloimaan niinku paraski näyttelyeläin. Will oli sanonu mulle muutenki vaan että jos haluut tulla sinne niin voin ottaa mukaan jotain sopivaa vaatetta.

 

Paino oli siis sanalla ”jos”, joten en todellakaa ees yrittän ottaa mukaan mitää soveliasta jos kerta pystyisin lusmuilemaan sen sukujuhlat huonon vaatetuksen varjolla. Mut siis sen serkun häät, se oli kyl naurettavaa. Mä tiesin kyl et Will oli britti, mutta niinku... sit oli ilmesesti sukuu jossain Skotlannis koska se laitto sinne serkkunsa häihin päälleen hameen... antakaas ku mä toistan, hameen. Se kyl väitti et ei se oo hame vaan kiltti mut ihan oikeesti, hame se oli, sellanen punanen ruutukuvioitu hame. Just sellanen mitä vanhat naispuoliset opettajattaret käyttää Pariisis ja just sellanen millasii oli isän naistenvaatemallistossa pari kolme vuotta sitte. Huomatkaa siis, paino sanalla ”naisten”.

 

Mut vaikka mä sanoin et toi näyttää ihan helvetin typerältä, se puki päälleen hameen ja meni häihin, eikä ees ottanu mua mukaan... just niinku halusinki, tosi hyvä siis vaan, en tiä oisinko kehdannu kulkee sen kans missää jos sil ois ollu joku mekko päällään. Ja sekää ei varmaan siin vaihees olisi ehtiny hengaan siel mun kanssani ku se oli joku sen serkkunsa sulhaspoika ja siitä syystä se joutu hoitaan siel kaikkii turhia velvollisuuksia, niinku vaikka kantaan lisää juotavaa sille sulholle tai auttaan sitä oksentaan vessas sillee et se ei sotkis omaa kilttihamettaan.

 

Mä venasin sit Williamin kämpillä, mä olin tottunu siihen. Se kävi koulus ja töis ja kaikes sillonki ku mä olin käymäs sen luona ja mä vaan katoin TVtä ja surffasin netis siel sen kämpillä. Melkein vähä harmi et en enää pääse hengaan sinne sen kämpille ku siel ei koskaa tarvinnu ees miettii et tarttis tehä töitä, millä mä siel muka oisin voinu tehä töitäni ku en ollu omas kodissani missä mun kaikki työsysteemit oli. William sitte myi sen kämppänsä ku se muutti mun luo, ei se sellasta opiskelija-asuntoo enää mihinkää tarvinnu siinä vaihees ku se asu mun kans Pariisis.

 

Sillon ku Will vihdoin tuli kotiin se oli enemmän humalas ku mitä oon varmaan koskaa nähny sitä. Will ei yleensä juonu kauheesti ku se tykkäs sillee olla kontrollis tilanteesta. Mut ilmesesti sen serkut oli saanu yllytettyy sen ryyppään todistaakseen että myös William oli oikee britti ja osas juoda niinku muutki britit ja se tuli takasi kämpilleen, missä mä sitä ootin, ihan totaalisesti perseet olal. Mä olin jo makkaris melkein nukkuus ku kuulin miten se kolisteli ovella ja kenkiä riisuessaan kaato naulakon. Mä menin kattoon oliko se kunnos  vai tapahtuko siel jotain vakavampaaki, niinku tyyliin et joku varas ois hyökänny Williamin kimppuun takaapäin ku se oli avaas ovee ja nyt ne taistelis jotain eeppistä taistoo siel eteisessä, mutta ihan vaan William se siel yksin kolisteli. Se nojas seinään ja koitti saada riisuttua takkiaan ihan helvetin vaikeen näkösenä.

 

Mä en ihan muista mitä siin sit tapahtu, mä ilmesesti koitin auttaa sitä käveleen jonnekki tai jotain ku me kaaduttiin molemmat pitkin lattiaa. Mä löin takaraivoni kynnykseen ja Will kaatu pehmeesti mun päälleni, toisil on kato tuurii ja toisil ei. Mut se mitä sit tapahtu oliki ihan eri asia. Will kuiskas mun korvaan et tiätkö Devon miten kiltin pukukoodi menee. No, en mä tienny... mutta William päätti sivistää mua kertomalla että ilmesesti sen hameen alla ei kuulu pitää mitää, ei ees alkkareita, ja Will... se noudatti pukukoodia viimestäki pilkkkua myöten, tai sit se vaan ite halus olla kauhee irstailija, niinku eka se puki hameen ja sit se viel jätti alkkarit pois sen alta. Seki ois kyllä ollu ihan uskottavaa Williamilta, välillä se osas yllättää mut ja kaikki muutki silleen että se vaan teki jotain tollasta härskii. Se vaikutti aina niin soveliaalta et siit ei ois uskonu millasista jutuista se oikeesti tykkäs.

 

Sit, siinä lattialla... en oo koskaa ollu Williamin kans silleen et se ois niin humalas ja se oli kyl aikamoinen kokemus. Silleen et kerranki se ei ollu Will joka oli niskanpäällä ja täydes kontrollis vaan se olin mä. Ja Will vaan oli siin mun yllä sillee silmät puolikiinni ja hymisi itekseen sillee tosi vapautuneesti, jotenki ihan outoo käytöstä siltä, mut samal ihan vitun hienoo. Musta oli oikeestaan hirveen ihanaa päästä näkeen William sellasessa tilassa missä se ei lankaa miettiny miltä se ite näyttää tai miten se käyttäytyy, silleen että Will vaan teki just silleen ku miltä siit itestä tuntu hyvältä. William oli sillä hetkellä tosi kaunis, se oli kerranki jotenki haavoittuvainen, se oli yks ihan ekoja kertoja ku mä näin Williamin sellasena, ja mä olin tyytyväinen siihen mitä näin.

 

Sen session jälkeen Will tyyliin sammu mun päälle ja mä sain kantaa sen sinne makkariin ja sänkyyn. Tosi kiva ja kaikkee, mut ihan sama mulle. Ei se niin paljoo painanu et en jaksais, etenki nyt ku se ei enää heilunu ja rimpuillu niinku siin aiemmin ku se oli viel tajuissaan ja ihan vitun kännis. Oikeestaan aika harmi et Will ei oikein koskaa juonu kauheesti, mua ei ois haitannu toistaa tollasii juttui, vaik niihin sit oiski liittyny jotku saatanan typerät hameet.

 

Luku 10, idyllistä perhe-elämää, tosin idyllisen voi lukee sillee sarkastiseen sävyyn.

 

Will on aina valittanu mulle mun tupakoinnista, ihan siitä ekasta päivästä lähtien ku me tavattiin meidän koulun asuntolas meidän huonees, huonees numero kakskytä. Se muistutti mua siitä vähän välii ”Devon, maistut ihan tuhkakupilta!”, ”Devon, haiset niin pahalta!” tai ”Devon käyttäydyt niin vulgaaristi voisitko jo lopettaa.” Mut mulla ei oo koskaa ollu mitää suurta haluu lopettaa. Niinku mitä väliä? En mä ees polta esimerkiks sisällä tai autos, parvekkeella tai ulkona vaan, mut silti se tuntu haittaavan Williamia. Varmaan sikski ku se on muka niin epäterveellistä. Vie makuaistin ja sillee. Mutta jos makuaistista mitataan niin Will on se jolla on ongelmii, se syö ihan mitä vaan paskaa niinku britit ny yleensäkki tekee, mä oon tarkka sen kans mitä laitan suuhuni... paitsi sillon ku se on pizzan päällä. Jos haluut syöttää mulle vaik myrkkyä, laita se pizzan päälle niin alas menee niin et hujahtaa, ei mitää ongelmaa. Pizza, se on mun lempiruoka.

 

Mut siis joo, Will ei tykänny siitä et poltin. Vähä ennenku se tuli Pariisiin lopullisesti, me käytiin taas puhelimes riita, William sanoi et ei sitte tarvii hakee kentältä ja mä olin et okei, ei sitte. Ja olin ihan helvetin vittuuntunu siihen, hyvä että en menny sanoon että älä muuta tänne ollenkaa... kato mä oisin saattanu suutuspäissäni sanoo jotain sellastaki ja Will ois saattanu ottaa sen tosissaan mut sillon me säästyttiin siltä ylimääräseltä draamalta. Mut vaikka mä olin vihanen Williamille, samal mä aattelin et haluun jotenki näyttää sille et mäki oon valmis tekeen uhrauksii jos seki suostuu muuttaan toiseen maahan mun takii. Onneks Williamil ei sentään ollu mitää kieliongelmii, se puhuu ranskaa sujuvasti, se oli opiskellu sitäki, kirjottaiski sitä varmaan paremmin ku mä koskaa. Mutta se uhraus. Mä päätin että teen jotain mistä Will selkeesti tykkäis, tai lopetan jotain mitä se vihaa, eli röökaamisen.

 

Mä kävin hakees apteekista sellasen nikotiini-inhalaattorin. Se on sellanen muovinen valkonen pulikka, sellanen pilli jonka sisään tulee pieni muovinen nikotiinikapseli. Näyttää aika paljo tamponilta ja kun sitä imeskelee, musta tuntuu et se oli tupakkayhtiöiden idea tehä siit sellanen ruma palikka että käyttäjä vaikuttais taatusti ihan vitun idioottimaiselta. Eipä ainakaa kovin monien teis mieli vaihtaa röökejään sellasiin vammasiin muovipilleihin ku olihan se ny normaali tupakka varmaan jotain sata kertaa siistimmän näkönen. Mä en tasan olis koskaa alkanu käyttään sellasta paskaa jos Will ei olis vihannu mun röökausta niin lujaa. Mut päivää ennen ku Williamin oli määrä tulla Pariisiin, mä vedin viimeset röökini ja sen jälkeen makasin sängylläni katellen makkarini kattoo, siit oli maali vähä halkeillu. Vaik se asunto oli hieno ja kaikkee, se oli sillee antiikkityyliin hieno, joten niit kaikkii maalauksii ois pitäny pitää ylläki, ja mulla ei todellakaa riittäny siihen mielenkiinto. Siihen ois muutenki pitäny palkata joku ammattilainen joten mä olin vaan todennu että ihan sama, ihan hyvältä toi näyttää halkeilleenaki. Voitte varmaan arvata et William ei ollu samaa mieltä, tollaset kauneusvirheet mun kämpäs katos sillä sekunnilla ku mun kämpästä tuli meidän koti.

 

Seuraavana päivänä William sitte tuli paikalle taksilla. Sen laatikkoja oli jo joka paikka täynnä. Ne oli tullu rahtina jo viime viikolla ja mä en todellakaa ollu ees uskaltanu koskee niihin. William on aina ollu niin tarkka kamoistaan että oli parempi et mä annoin niiden jäädä just niille sijoilleen mihin rahtaajat oli ne nakellu pitkin olkkaria. Sit ainaki jos jotain ois ollu rikki, se ei ois ollu mun syytäni. Mut siis William, se tuli sisään ovesta omalla avaimella, olin antanu sen sille jo aikoja sitte, ja se laitto oven kiinni just sen kuulosesti et se oli vihanen, vittuuntunu ja väsyny kai matkasta, tai sit se ois kuitenki halunnu et oisin hakenu sen, hyvä alku, mä vaan aattelin. Sit se käveli sillee jämäkkänä olkkariin mis mä olin koneellani ja mä käännyin vähä varovaisena kattoon sitä, se typerä tamponi suupielessäni ja William katto mua hetken hämillään. Sit se kai tajus mikä se oli mun suussani ja hymyili. Musta tuntuu et se oli niin ilonen siit että olin lopettanu polttamisen et sain sen varjolla anteeks sen etten hakenu sitä kentältä. Mä nousin ylös, me halattiin pitkään, käveltiin makkariin ja maattiin siel sängyllä katellen toisiaan eikä ees pidetty kiirettä niiden tavaroiden purkamisen kanssa. Koti, se meille sillon muodostui. Pitkästä aikaa mulla oli koti.

 

Seuraavan viikon William sitte viettiki sisustaen ja purkaen kamojaan laatikoista. Seinät tuli täyteen joitain vitun vanhoi tauluja, kaiken maailman mitä lie. En mä muista niiden tekijöiden nimii, joitain no nameja, niinku joku Monée, miten se ees kirjotetaan, sellasii ihmeellisii sotkusii värei ne vaan oli, mut Williamille ne oli kai tärkeitäki. Ja kyl ne mulle kelpas. Makkarin katto sai siinä uuden maalikerroksen ja olkkarin jokaseen ikkunaan ilmesty samaan sarjaan kuuluva verho. Mutsiki kävi pari kertaa kyläs ja ne jutteli Williamin kans sisustuksesta. Niil on kyl tosi erilainen maku, mutta ainaki niillä oli jotain yhteistä ja mutsi sit päätyki ostaan Williamille tuparilahjaks muutamat kalliit matot lattioille. Tietty sillee et William oli mukana ostaas niitä, se oli tarkka tollasista. Se kans heitteli surutta meneen ihan helvetillisen määrän mun kamojani, kaikkee mikä oli Williamin mielestä turhaa tai liian huonolaatusta, meidän taloudesta lähti sillon kierrätykseen ihan järkyttävä määrä parittomia verhoja, rumia lakanoita tai tukan värjäykses värjääntyneitä pyyhkeitä.

 

Mut vaikka Bereki oli aikoinaan pistäny mun kämppäni uuteen uskoon, tällä kertaa se haittas mua paljo vähemmän. Ei se mua oikeestaan sillonkaa mitenkää haitannu, mut nyt se oli melkein kivaa. Paikalle ilmesty Williamin tavaroita joista näki että William oli nyt mun luona. Siks se tuntu hyvältä, siks se tuntu vihdoin siltä et ois koti.

 

Viikon Will sit leikki siin kotivaimoo, tai miestä, miten sen sit haluu sanoo. Laitto ruokaa ja siivoili ja sisusti, ja sit sen työt alko. Mun mutsi ja faija kans vieraili meillä aika paljo siinä vaihees. Ne oli tavannu Williamin ennenki, olin vieny sitä käymään meil kotona siinä vaihees ku alotettiin meidän kaukosuhde ja kaunopuheinen William Ramsay sai ne helposti puolelleen. Ei se ollu niille ees mikää kauhistus et nyt olinki jossain saatanan homosuhtees, ne on muotialalla molemmat, kaikki siel on jotain fägäreitä, mun setäni Jean-Paulki on homo, homous on mun vanhempien porukoissa ollu aina vaan erittäin trendikästä ja tosi chiq. Ne oli vaan ilosii että mulla oli ees joku jonka kanssa voisin alkaa elään elämääni, et ne tiesi että mä en olisi yksin. Ja William oli niiden mieleen. Se osas käyttäytyä kauniisti niiden illallisilla ja mutsi ja faija kyseliki Williamia mukaansa ties mihin kissanristiäisiin. Aluks Will suostu kunnes se tajus että ne bileet ei ookkaa vaan sellasta uutuudenviehätystä vaan et se joutuis kulkeen niis lopun elämäänsä ihan yhtä paljo jos se vaan suostuis. Niin se sitte alotti keksiin tekosyitä et miks se sais vaan istuu kotona ees hetken aikaa. Etenki siinä vaihees ku Williamin työt alko, ei se ois jaksanu mitää jos se ois vaan kulkenu niis mutsin ja faijan turhis pippalois.

 

William oli just valmistunu siel Briteis jostain snobista lakikoulusta huippuarvosanoin, joten niiden suositusten turvin sen oli ollu helppoo päästä Pariisin suurimpaan ja kauneimpaan lakitoimistoon töihin, mikä tietty vaan ilahdutti mun vanhempia entistä enemmän. Will oli siel syyttäjänä. Sopi jotenki harvinaisen hyvin sille, musta tuntuu et se toi aina töitä kotiin ku se syytteli muaki aina vaik siitä että en ois tiskannu tai vieny roskii, tai et olin sotkenu koko olkkarin. Mä ymmärrän hyvin miks se oli niiden parhaita syyttäjiä, se oli sen veris. Se sai hyvää palkkaa, paljo parempaa ku mä jossain keikoilla kierrellessäni, mä tein sitä keikkahommaa sillon nimittäin vieläki. Ei me siis kauheesti ehitty nähä ees.

 

Tää saattaa olla tosi lällyy, mut ku mä olin siis tosi paljo pois kotoo, ja oli Williamki joskus jossain työmatkoil, nii mä sit lähettelin sille aika paljo tekstareita. Otin kännykäl kuvii joistain, kivoist jutuist ja laitoin niit sille. Ja välil mä mailasinki sille. Kyl me soiteltiinki, mut vähemmän sitä, Will oli liian kiireinen et olis ollu samaan aikaan vapailla ku mäki. Jos nyt ihmettelette millasii viestei mä sille tekstasin, voin kertoo jonku esimerkin... vaik tää onki sit tosi noloo, mä varotan.

 

No esimerkiks kerran me oltiin jossain pienehkös Saksalaises kaupungis, ja sit siel oli sellanen tosi siisti järvi ja siltoi ja kaikkee, nii sit mä otin siit kuvan mun puhelimel ja laitoin siihen tekstiks et ”Oisin halunnu mennä tonne kävelylle sun kaa.” Muistaakseni Will vastas just tohon vaan jotain et ”Voi miten huomaavaista.” Ja laitto sydämen perään. Ja siit kyl huomas että se sano sen sillee sarkastisesti, se laitto sydämii oikeestaan vaan sillon ku se oli sarkastinen. Et kai sillä oli huono päivä tai jotain, yleensä se vastaili vähä sillee, ku kai sillä oli työkiireitä tai jotain. Mut kyl se joskus vastas silleen kunnollaki, silleen et ”Haluaisin olla kanssasi.” tai vaik ”Ajattelin sinua tänään, Devon.” Se tykkäs sanoo mun nimee sillon ku se halus jotain lällyillä. Se kai tykkäs sanoo sitä muutenki, se nimittäin puhu sillee jännästi, alotti mulle suunnatun lauseen aina et Devon... Se oli oikeestaan aika söpöö, siit ties et se oikeesti halus puhuu just mulle eikä kellekkää muulle.

 

Eka vuos meni sit tollee niin et oltiin aikalailla paljo vaan erossa, ja sen vuoden aikana mä aloin saada vähä tarpeekseni siitä et en ehi hengaa kotona poikakaverini kans paljo paskaakaa. Sekä mä että Will kuljettiin tosi paljo työmatkoilla ja kotiin päästyämme me vaan tapeltiin niin maan helvetisti. Sillä tavalla meidän vähäsestäki ajasta yhes suurin osa meni vaan tapelles joistain typeristä pikkujutuista. Kato se aika joka oli meiltä pois ei tosiaankaa ollu pois tappeluista, se oli pois siitä rauhallisesta oleskelusta.

 

Tosin, pakko mun on myöntää, et kyllä se tappelu oli aika kivaaki joskus, tai siis ei se tappelu, mutta se mitä sen jälkeen seuras. William kai tykkäs siitä ku adrenaliini virtas ja se sai sen kuumaks... joten sovintoseksi oli aika yleistä meidän taloudes. Kerran meille iteasias kävi silleenki et naapurit oli kuunnellu meidän riitaa tarpeeks kauan ja sit riidan jälkeen ku me oltiin alettu... no kyl te tiätte, nii ne oli luullu et toinen oli tyyliin kuollu tai jotain ja sit ne oli soittanu poliisin. Ja sit yhtäkkii kesken kaiken, ku me oltiin siin, keittiön pöydäl, niinku sillee, niin sit poliisi koputtaa ovella ja huutaa et tulkaas avaamaan. Kyl siinä halut meni siihen paikkaan ainaki mulla ku kiskasin nopeesti housut jalkaani, mut mitä Will teki? Se vaan huusi niille sillee viehättävästi et hetki pieni, pyyhki veret nenänsä alta ja laitto ylleen aamutakin ja meni ovelle kertoon että anteeksi konstaapeli mutta me pidämme poikaystäväni kanssa hieman rajummasta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Ja sit munki piti käydä näyttäytyys siin ovella ja ne kävi meillä sisäl tarkistaas et joka huonees oli kaikki kunnos. Ja kyl ne katto pitkään sitä millanen sotku olkkaris oli, pöydäl olleen kirjat oli pitkin lattioita ja tais siinä olla yks lautanenki sirpaleina. Ja mä siinä pelkis farkuis, punasena ku joku tomaatti ja Will, hymyili vaan sillee silmät viiruina niinku aina, tyytyväisenä itteensä, ja ne vakuuttu et okei, noi oli vaan hulluja. Sit ne lähti, kävi kai matkal kertoos naapureille et ei syytä huoleen, ja sit Will kävi mun kimppuuni uudestaan, ei siis sillee vihasena vaan sillee tyytyväisenä tohon jännitykseen. Noh, ei sil kauaa kestäny et mäki... joo, en selitä tarkemmin, se on yksityisasia.

 

Ja siis ne naapurit. Ne vaan joutu kestään sitä meluamista. Katos ku ne kaikki sen talon asunnot kuulu mun porukoille. Sillon kun ne oli ostanu sen yhen kämpän mulle, ne oli samal ostanu ne loputki kämpät alemmis kerroksis ja vuokrannu ne eteenpäin. Että heti jos ne valitti meistä vuokraisännille ja emännille ne sai vaan vastauksen että mitä, meidän Devoninko kämpässä? Olette varmaan väärässä.

 

Nyt eksyin selittään jotain turhuuksii, mun piti kertoo siitä mitä aloin tehä ku me ei ehitty nähä kovin usein. Katos mä mainittinki jo kerran sen mun kaverin Noëlin klubin, Cadencen, se pyys mua usein sinne autteleen kaiken maailman valojen ja muiden säätämisen kans ja sit mä kävin siel välillä muutenki. Mä tulin myös tosi hyvin toimeen niiden Noëlin työntekijöiden kans, ne ties paljo musasta ja musta oli kivaa puhuu siitä, joten meil oli kivaa yhes. Jossain vaihees Noël sit ilmasi mulle et voisin tulla sille töihin jos vaan voisin tehä muutaki ku vaan kerran viikos säätää yhtä lamppuu kohilleen, joten sit mä päätin alkaa opetteleen miten tehään DJ:n hommia.

 

Noëlil oli töis sellanen DJ ku André. Mä kävin seurailees sen töitä ja sit harjottelin Candencella päivisin, kaikkee sellasta. Vuoden mä siinä treenailin Andrén kans samalla ku tein keikkoja ympäri Eurooppaa eri bändien kanssa ja ehin siinä ajas kyllästy Andrén asenteeseen oikein toden teolla. André oli sellanen tosi leso. Se vaan luuli olevansa jotenki parempi ku kukaa muu koko maailmas ja piti itteensä jotenki ihan vitun komeena ja yritti siks iskee kaikkia. Mua se ei silti yrittäny, se huomas että mä en pitäny siitä ja se vaan vähä dissas mua koko ajan. Se vaan vittuili mulle silleen vähä kokoajan ja mä vaan olin hiljaa ja annoin sen puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Melkein vaan Andrén takia ei ois ees kiinnostanu mennä töihin Noëlille siinä vaihees se sit vihdoin otti mut oikeisiin töihin, mut kyl mä sit kuitenki menin. Noël on hyvä tyyppi, ihan vitun rento ja tajuu hyvän musan päälle. Tosin en mä siel tossa vaihees minää DJ:nä alottanu, sil oli pariki ihan hyvää DJ:tä ja paljo vierailevii tähtii, mä olin siellä talkkarina ja se oli ihan jees hommaa, ei tarvinnu kauheesti kommunikoida muiden kans ku ne oli töis iltasin ja mä taas päivisin. Korjasin kaikkee mikä oli paskana ja katoin et sähköt ja muut toimi. Ihan kiva homma sinänsä ku en ollu koskaa sellasta opiskellu, mut mä olin vaan oppinu sen itekseni ja Noël oli tarpeeks reilu et se otti mut töihin vaikka en ees ollu valmistunu mistää talkkariksi ja muitten paskahommien hoitajaksi.

 

Mä olin siihen aikaan jotain kakskytneljä tai kakskytviis. Varmaan toi jälkeinen, koitin laskeskella vähä, mut en meinaa muistaa niin tarkkaan. Ja mitä Will teki, se vaan jatko hommiaan siel syyttäjänä. Mä olin tosi tyytyväinen meidän elämään, mulla ei ollu mitää ongelmaa minkää kans, mut Will, mä näin siitä et sitä kalvo joku asia. Se ei vaan ollu onnellinen. Ja sit mä vaan yritin tehä siitä onnellisempaa sillä et en tehny riitaa ainakaa tahallaan ja koitin olla sellanen et mun kans ois helppo asuu. Mä yritin välil tehä sille jotain palveluksii, niinku tiskata vaikka, mut sit se kielsi mua tiskaamasta enää ku en ilmesesti tehny sitä tarpeeks hyvin. Ja joskus mä yritin siivoillakki, mut siitä se vasta flippaski, kaikki kamat oli ilmesesti vääril paikoil. En mä sit tienny mitä oisin muka voinu tehä. Mä yritin kaikkee mut ei ne vaan toiminu.

 

Joskus mä vaan makasin sängys katellen Williamii ku se jo nukku ja mietin vaan et miten mä saisin siitä taas onnellisen. Miten mä pystysin muuttaan asioita sillee et Will alkais taas hymyillä mulle silleen kunnolla, silmät täysin auki, silleen et ne oikein säteilee. Sitä ei ollu tapahtunu vuosiin ja mä kaipasin sitä. Kyl se joskus hymyili ja nauroki, mut ei sillee rehellisesti... vittu mä kaipasin sitä.

 

Jos William ei ois ollu mulle niin tärkee, ei toi sen onnellisuuskaa ois ollu niin oleellista mulle, mut siis, kerran... No tää on nyt sit taas tosi henkilökohtanen juttu mutta kerran kun me oltiin sängys. Ja siis yleensä niissä puuhis Will dominoi tosi paljo. Ei siis sillee nolot dominakuteet niskassa ruoskien kans tietenkää vaan sillee henkisel tasol. Sillee et se päätti tahdin ja se sai tehä mitä se halus ja mä vaan tein niinku se ohjaili mua tekeen. Mutta sit yhellä niistä kerroista ku se oli vaan antanu mun viedä tilannetta niinku haluun, silleen et se makas siinä päiväpeittoo vasten, hiukset levällään siinä beigellä peitteellä jossa oli jotain kiemuraisii kuvioita ja se katto mua silmiin. Aurinko paisto vähä verhojen välistä sinne makkariin ja sen silmät oli niin siniset ja kauniit. Ja sil oli muutamia pisamia naamassaa. Sillä tuli niitä aina kesän jälkeen ja Will ite vihas niitä yli kaiken kun taas mä pidin niistä. Ne teki Williamista jotenki pehmeemmän ja inhimillisemmän näkösen. Sillee ystävällisen. Ja mä pysähdyin hetkeks vaan ihaileen sitä, ihan vaan kattoon et miten voi olla totta että tollanen ihminen asuu just mun luonani, mun luonani kaikista maailman ihmisistä vaik oon tällänen tavis ja luuseri. Ja se katto mua ja hymyili ja nosti kätensä koskettaan mun poskeeni.

 

Sillä hetkellä mä vaan jotenki tajusin sen... tajusin et mä rakastan sitä. Mä rakastan sitä enemmän ku mitää muuta koko maailmas.

 

Kunpa mä vaan oisinki sanonu sen sille sillon, tai ees joskus. Mutta mä en puhu paljoo. Mä luulin et hiljaa oleminen auttas meitä pysyyn yhessä, että en tekis tahallaan riitoja ja konflikteja. Ja tollasen asian sanominen ääneen oli niin... suurta. Jotenki jopa pelottavaa. Mä en vaan pystyny sanoon sitä ku pelkkä asian ajatteleminenki tuntu joltain liian isolta mulle. Ku mähän oon vaan pieni ja paska ihminen.

 

Sen sijaan että oisin siinä sitte yrittäny niinku muuttaa asioita paremmiksi, mun hiljasuus muutti niitä huonommaksi. Mä koitin olla poissa tieltä ja vasta paljo myöhemmin mä sain tietää et oikeesti Will ois halunnu et mä oisin ollu enemmän läsnä, enemmän näytteny tunteeni. Mä oon ihan paska tunteiden näyttämises, mä en osaa sitä niinku yhtää. Muutenki noihin aikoihin meidän elämä meni vaan paskemmaksi, mä en tiedä miten niin paljo paskaa voi tapahtuu vaan yhelle pariskunnalle ja miks se pariskunta oltiin just me? Vai johtuko se vaan siitä et joku Jumala vaan sattuu vihaan mua. Se kattelee mua aina pilven reunal ja aattelee ”Voi vittu ku piti tehä toi Devon, se on kyl paskin luomus mitä oon koskaa saanu aikaan, oikeen vituttaa katellakki sitä... pitäs varmaan seuraavaks laittaa sen niskaan jotkut seittemän vitsausta ja sit muuttaa se suolapatsaaks ja kattoo oisko siitä sen jälkeen ees vähä enemmän viihdettä.” Tai sit se oli William jota maailma vihas. Niin vois ainaki päätellä tästä seuraavasta jutusta jonka kerron.

 

Luku 11, juttu joka on vaikee kertoo, juttu joka mun ois pitäny pystyy estään.

 

Tää on mulle tosi vaikee tarina kirjottaa. Mä pystyn kirjottaan miten ite oon ollu itsetuhonen ja kaikkee, mutta nyt on kyse Williamista. Kun siis, mä välitän siitä... Jos jotain pahaa sattu sille, mä en vaan pystyny koskaa kestään sitä. Se on liian kauheeta mulle, liian kauheeta Williamille. No, joka tapaukses kerran riidan jälkeen, taas riidan jälkeen, ei me tosiaan paljo muuta tehty ku riideltiin ku joka asia mitä kerron alkaa siitä et riideltiin ja sit tapahtu näin ja noin. Sen riidan jälkeen Will sillon lähti kotoo pois. Se päätti häipyy yöksi baariin vetään päätään täyteen niinku kuka tahansa kunnon britti... tai kunnon suomalainen, kummaksi sen nyt sit täs tilantees haluukaa laskee, ja mä taas jäin kotiin, se tartti omaa aikaa, poissa mun luota, ku mä olin se joka oli sen saanu suuttumaanki. Se oli kai menny jonnekki klubille ja siellä se oli... löytäny jonku miehen ja päätyny sen mukaan. Näin se siis kerto mulle seuraavana aamuna. Se kerto et se oli kai humalassa lähteny jonku toisen mukaan ja heränny aamulla sen sängystä ja poistunu paikalta vähin äänin. Se katui sitä selkeesti tosi paljo ku se kerto sitä mulle ja vaikka se tuntu mustaki pahalta, mä vaan ajattelin et okei, Will on antanu mulle anteeks vaikka mitä, joten mäki voin antaa sille anteeksi tollasen yhen lipsahduksen. Mä vaan lohdutin sitä, pitelin sitä sylissäni ja sanoin et ei se haittaa, kunhan käy nyt vaan joissain testeis, ei sitä kato ikinä tiä jos se ois saanu vaik jonku taudin. Ja Will myönty ja makas mun kylkee vasten sohval lopun päivää. Hiljasena ja väsyneenä, ihan erilaisena ku yleensä, jotenki ihan rikkinäisenä ihmisenä. Muhun sattu se et se ois pettäny mua, mut vielä enemmän sattu se millanen Will oli kun se ei humalansa takii pystyny ees muistaan mitä kaikkee oli tapahtunu.

 

Tää ei siis olisi vaikeeta kirjottaa jos se ois jääny vaan tohon. Mä oisin kestäny paljo paremmin sen että William ois vaan pettäny mua, sellasta nyt sattuu, tai siis ei sais sattuu mut oisin eläny sen kanssa... Mut joskus pari päivää myöhemmin ku tulin kotiin mä vaan näin siellä Williamin keskellä olkkaria itkees ihan paniikissa, kaikki paikat oli hajalla ja taulut heitelty alas seiniltä, ja keittiön lattialla oli porkkanaa kauniisti pilkottuna tasakokoisiin paloihin. Ja mä säikähdin niin lujaa, mä olin ihan kauhuissani et kuka oli käyny meidän kotona? Mut Will sano et se oli se ite ja et ei tarvii poliisia. Mä olin vaan ihan sekasin, ei William ollu itkeny mun nähden sitte lukion. Mut jälleen kerran, mä kunnioitin sen yksityisyyttä enkä kyselly liikaa ja autoin vaan sitä siivoon. Nosteltiin kaikki vitun vanhat taulut takas seinille ja siivosin porkkanat ja lasinsirut roskikseen ja pidin suuni kiinni vaikka se oliki vaikeeta. Mä ajattelin että kyllä William kertois mulle sitte ku se ite olis valmis kertoon, en halunnu painostaa sitä... ja niin se sitte kertoiki.

 

Illalla William sitte ei enää pystyny oleen hiljaa, se avas suunsa ja kertoi mitä se oli muistanu yhtäkkiä, kesken porkkanan pilkkomisen ja kasviskeiton valmistamisen. Se ei ollu lähteny kenenkää mukaan, se oli juonu siel jotain juomaansa ku siihen oli tullu André, se mun työkaveri, se DJ. André oli jutellu sille ja tarjonnu sille juoman ja hyvin pian Will oli ollu jo ihan helvetin humalassa, melkein liianki humalassa verrattuna siihen määrään paljo Will oli juonu ja millanen Williamin yleinen viinapää oli. Ja André oli luvannu auttaa sen taksiin ja tuoda sen kotiin, mutta oliki vieny sen omille kämpilleen.

 

Siis, André, mä en oo koskaa oikein tykänny siitä. Se oli sellanen mua pidempi ja sil oli leveet hartiat ja pitkät rastat ja sellanen ruma rengas nenässään. Ja se puhu kaikille aina vittuilemalla ja yritti iskee jokasta vastaantulijaa, oli ne sit varattuja tai vapaita, miehiä tai naisia, se vittu iski varmaan vastaatulevia kissoja ja koiriaki jos ihmiset loppu kesken. Se oli ennenki kerran flirttaillu Williamin kans ku Will oli ollu käymäs meidän työpaikan jutuissa ja jo sillon sen asenne vitutti mua... ja nyt, se oli ottanu Williamin mukaansa ja vieny sen kotiinsa ja käyttäny hyväkseen sitä että Will oli niin huonos kunnos. Sekää ei oo varmaa et Will ois ollu vaan humalas, vaikka André ois sit huumannu sen tai jotain, ja Will vaan kerto ton kaiken mulle. Mä olin niin vihanen. Mä halusin vaan tappaa Andrén. Se oli satuttanu Williamia ja mä olin jo luullu et William ois tehny väärin mua kohtaan. Oliski vaan pettäny mua mutta ei, vittu, joku raiskas sen, joku raiskas mun poikakaverini.

 

Sillä sekunnilla kun mä kuulin ton koko tarinan, mä päätin tappaa Andrén, mä päätin vaan tehä lopun sen elämästä keinolla millä hyvänsä. Mä nousin sohvalta, otin auton avaimet ja en todellakaa oottanu et William ois ehtiny mukaan. Mä vaan vihasta sokeena ajoin Cadenceen ku tiesin et André oli siel vuorossa sinä iltana. Mä parkkeerasin huonosti Cadencen lähelle ja kävelin vaan suoraa sisään. Suoraan jonon ohi, olinhan mä sentään siel töissä, ja portsari kai luuli et mä vaan tulin tyyliin hakeen jotain mitä olin unohtanu ku niin päättäväisenä vaan kävelin sen ohi, enkä ees moikannu. Mut oikeesti mun sisällä oli vaan sellanen murhanhimo et en oo tuntenu sellasta ketää kohtaan aiemmin. Mä kävelin suoraa narikkaan, mä tiesin et narikkapöydän takana oli sellanen yks vaaterekistä irronnu putki, mun oli pitäny korjata se ens viikolla joten mä tiesin mitä mä olin hakees. Mä nappasin sen mukaani ja kävelin vaan suoraa tanssilattian läpi DJ:n kopille. Se oli sillee yläkerras, sitä tilaa kiersi sellanen parveke jonka päädyssä DJ:n välineet oli. Ja kun mä pääsin sinne, mä vaan löin sitä. Mua ei kiinnostanu olla mikää herrasmies, mä vaan löin sitä takaapäin suoraa takaraivoon sillä putkella ja André putos maahan. Mä heitin sen putken pois ja aloin vaan piestä sitä nyrkeilläni. Mä tiesin etten ois koskaa pärjänny sille reilus tappelus, mutta ketä kiinnostaa reiluus sellases tilantees jossa se on ihan vitun reilusti käyttäny hyväkseen mun poikakaveriani joka oli ollu ihan vitun huonos kunnos?

 

Ei menny kauaa ku Noël, sen paikan omistaja, tuli kiskoon mut irti Andrésta. Joku oli soittanu jo poliisin ja ambulanssin ja kaikki oli paniikissa... mutta mua ei kiinnostanu. Mä vaan katoin Andréta ja toivoin ettei se nousis enää ikinä. Mun harmikseni se sit nousi, sen päästä valui verta sen naamalle ja se näytti ihan helvetin pahalta, koko naama ihan turvoksissa mun nyrkkien jäljiltä ja tais siltä jopa irrota yks hammas, mutta se nousi. Noël ja muut meni kattoon onko se kunnos ja ne sai sen palaan tajuihinsa. Ihan hyvä sinänsä, en siis päätyny syyllistyyn tappoon, kato jos se ois kuollu, mä oisin saattanu joutuu jopa johonki vankilaan ja sieltä käsin parisuhteen hoitaminen Williamin kanssa vois olla ollu aika hankalaa.

Yö meniki sit poliisilaitoksella. William tuli sinne kans, syyttäjänä se tiesi paljo asioita ja mä pääsin asiasta ku koira veräjästä ja André sen sijaan... No, Noël on yks mun vanhimpii ystäviä joten se usko mua ja Williamia ja erotti Andrén. Ja ainiin, mä sain parkkisakon siitä autostani. Niinku sanoin, mä parkkeerasin siinä vihoissani tosi huonosti.

 

Mä en sit tiä mitä mieltä William oli siitä ku mä sillee flippasin ja menin hakkaan Andrén. Ei se kauheen fiksuu ollu mut mä vaan jotenki vaistomaisesti aloin puolustaa Williamia. Intohimorikos, oikein tyylipuhdas intohimorikos, se se oli.

 

Jo tos vaihees kaikki pysty huokaileen sillee säälistä, et voi noita raukkoi, Devonia ja Williamia, on niiden elämä vaikeeta ja kaikkee. Mut niinku, en haluis mitenkää hehkuttaa tätä, mutta oikeesti se meni vaan vaikeemmaksi. Paskaa tapahtuu ja sen kanssa pitää vain elää, tai jotain sellasta. niinhän se sanonta menee. Ja Andrén tapaus vaan pahensi asiaa. En tiä oisko tilanne pahentunu ilmanki Andréta vai johtuko kaikki siitä idioottista, mutta sen tapauksen jälkeen William vaan sulkeutu enemmän ja enemmän ja mä en tienny sitäkää vähää miten saisin sen onnelliseks. Mä yritin kyllä mut se oli vaan niin tosi vaikeeta.

 

Siin puolen vuoden päästä tapahtu vähä jotain muutaki, mä sain puukosta ja tälläkertaa se puukottaja en ollu minä ite, toisin ku sillon teininä. Mä olin töissa Noëlin klubilla ja olin siinä just alotellu sit niitä DJ:n hommia, jonkuhan oli niitäki pakko tehä ku André oli potkittu pihalle sieltä. Hyvä tilaisuus siis mulle päästä pois paskahommista ja alkaa tekeen jotain vähä glamourimpaa... tosin oikeesti se vaan tarkotti sitä että teen paskahommien lisäksi DJ:n hommiaki.

 

Andrén takia mun työmäärä siis vaan lisääntyi. Ja muutenki siel klubilla oli tosi paljo ongelmii ku sen klubin omistaja Noël ajo siinä kolarin ja pasko selkänsä ja sen jälkeen se saiki lopuksi elämäänsä kauheet kolmiolääkkeet et se kestää sitä kipua mikä sen selkään säteilee jatkuvasti, tosi kiva tehä siinä töitä sit ku pitää olla joko tuskissaan tai lääkkeissä. Vittu meillä kaikilla oli töissä ihan helvetisti tekemistä, yks muija nimeltä Sonje piti klubia melkein yksin pystys jonku aikaa ja mä koitin hoitaa sekä DJ hommia, että talkkarin töitä, etenki sillon ku Noël ei pystyny nosteleen yhtää mitää tai kurkottaan minnekkää.

 

Myös se Noëlin kumppani, Charnell tuli auttaan meitä välillä klubille et pärjättäis ku Noël vielä joutui vaan makaan kotona lääkehuuruissaan. Charnell autto meitä tosi paljo siksiki ku musta tuntuu et se vähä piti sitä Noëlin kolarii sen syynä. Ku siis ne oli riidelly jostain, ei silleen ku mä ja Will riidellään, vaan sillee väittelemällä ja sitte Noël oli sanonu et se ottaa vähä etäisyyttä et Charnell ehtii miettii asioita ja sit Noël oli meillä pari yötä ja sit ku se oli siitä lähös kotiin, se ajo sen kolarinsa. Ei se siis ollu ees Noëlin vika, joku muu vaan ajo vähä vanhoil vihreillä sen auton kylkeen ku Noël ei ollu kattonu ihan niin tarkkaan ympärilleen ja sit se jo lensiki autonsa kans viereisen talon seinään. Mut oli siinä sen uudes lääkitykses sitä hyvää et lääkkeis Noël oli aika hyväntuulinen, se sai melkein niinku käyttää huumeita tolleen ihan laillisesti. Ja se sen tarve niille lääkkeille kyl väheni sillee ajan kanssa ku se selkä vähitellen parani pikkasen. Ei se koskaa sille täysin kuntoon tullu mut tarpeeks hyväksi että se pysty tekeen päiväl töitä ja yöllä nukkuun kipulääkityksen voimalla.

 

Mut siis oikeesti meinasin nyt kertoo siitä kuinka mua puukotettiin, se ei tapahtunu mitenkää kauheen dramaattisesti, tosi tylsästi vaan, kerran siis ku olin siel klubilla tekees töitä, soittaas musaa DJ:n kopperossa, se ei ees ollu mikää mahtava bileilta vaan ihan tavallinen keskiviikko, pikkulauantai, suhteellisen kivasti porukkaa verrattuna siihen että se oli tosiaan viikolla.Sit ihan yhtäkkiä joku nisti muijja tuli sinne koppiin, kiipes sinne parvekkeelle asti tunki puukon mun kyljestä läpi. Ja ihan niinku se ois riittäny sille, sen jälkeen se alko riehuu niin paljo et se lopuksi putos alas sieltä parvekkeelta, enkä mä pystyny ees nappaan siitä kiinni et oisin auttanu sitä ku se oli just ite tökänny mun kylkeeni reiän ja se haittas huomattavan paljo sellasta operaatiota ku että ”ota nisti kiinni ennen ku se hyppää alas parvekkeelta”.

 

Poke sit soitti ihan paisees sille muijjalle ambulanssia ja vasta siinä vaihees ku ambulanssi oli jossain puoles välis tulos paikalle ne huomas et mä tarttin sitä paljo enemmän ku se akka joka oli tyyliin poikkassu niskansa pudotessaa ja oli siitä syystä melkolailla eloton. Mä säikäytin Williamin sillä tosi pahasti, tai siis se muija säikäytti, eihän se ny mun vikani oo jos joku hullu haluu puukottaa mua huvikseen.

 

Mut en mä jaksa siitä puukottamisesta kertoo, mä vaan selvisin siit ihan hyvin, olin yhen yön sairaalas ja sillee ja William oli ihan vitun huolissaan eikä ihan arvostanu sitä ku heitin hyvää läppää siitä miten oon nyt tosi cool ku mul on oikein arpi puukotuksestaki. Aatelkaa jos oisin viel hankkinu luodinreiänki, oisin ollu niinku joku vitun 50cent, paitsi kalpeempi. Ja kaiken sen jälkeen, vaik mulla oli tollanen lähelle kuolemaa menevä kokemuski, se ei siltikää auttanu meitä läheneen paljo paskaakaa.

 

Siinä vaihees ku me oltiin kakskytseittemän me oltiin melkein enää kaks erillistä ihmistä jotka asu samas asunnos. Me mentiin paikkoihin yhessä, mutta ei koskaa oikeesti yhes, enemmän vaan niinku samoilla kyydeillä. Mun olemassaoloki ilmesesti ärsytti Williamia ja me tapeltiin usein, mutta ihan eri tavalla ku ennen. Aiemmin me oltais tapeltu intensiivisesti ja tosi agressiivisesti, ihan nyrkit pystyssä ja sit sen jälkeen kaaduttu toistensa syleilyyn ja toisiaan suudellen kompuroitu makuuhuoneeseen ja heitelty vaatteet matkalla pitkin kattokynttelikköjä, mut nykyään kun me tapeltiin, William melkein anto periksi. Siis, William ei anna koskaa periksi missää, mutta sillon se vaan tuntu aina jotenki liian väsyneeltä ees tappeleen. Niinku, miten William voi muka olla liian väsyny tappelemiseen, sehän rakasti sitä, se ku valui veri nenästä ja me huohotettiin siinä ihan hikisinä tappelun jälkeen, oli vaan aina saanu sen kuumaksi. Ja nyt se vaan sanoi ”Antaa olla.” Ja mun sisälmyksiin jäi siitä sellanen ontto olo, niinku joku ois poistanu mun sisältä vähintäänki pallean, pernan, maksan ja osan suolistoa.

 

Yhtenä päivänä mä sit tulin kotiin ja tapasin Williamin laukkujen kanssa eteisessä. Se oli lähössä pois.

 

Luku 12, joka kertoo asiasta joka tarvii ihan oman lukunsa.

 

Mä hämmennyin, jäin vaan seisoon paikoilleni. Mä vaan tuijotin Williamia ja mun koko kehoni, joka ikinen paikka siinä kihelmöi, mut ei sillee hyvällä tavalla niinku vaik seksissä, vaan sillee kammottavan kylmällä tavalla, sillee että tuntu niinku jokaikinen ruumiinosa ois yhtäkkii painanu pari tonnii ja että ei vaan pystyny uskaltaan liikkuu senttiikää, koska jos mä liikkuisin, mä olin ihan varma et Will lähtis. Se oli sellanen pakokauhu, sellanen että nyt mä pysähdyn tähän ja ehkä aika pysähtyy mun mukana ja William ei koskaa lähe. Seisotaan tässä lopun elämäämme eikä mun tarviikkaa jäädä yksin. Mut eihän asiat niin mee, se oli ihan typerä ajatuski, joten mun oli vaan pakko koota itteni ja kysyy siltä mihin se oli lähös, vaikka mun rintaan sattu odottaa sitä vastausta, mä tiesin mitä se tulis olemaan.

 

William näytti pahoittelevalta, siihenki sattu, mä näin sen, ja se sano et pois... et se on lähös pois. Ei mitää määritelmää mihin, eikä mulle jääny enää sitä pientä toivoo että Will oiski sanonu et joo tuli yhtäkkii jotain työkeikkaa sori ku unohin sanoo. Ei se unohtanu koskaa sanoo. Se oli meinannu lähtee salaa, sillä aikaa ku mä olin poissa, ihan vaan että mun ei tarvis kestää sitä. Tai ehkä et sen ei tarvis kestää kattoo sitä miltä näyttää ku aikusen miehen sydän murtuu johonki kuuteensataan palaan.

 

Mä kysyin siltä miksi, ja se vastas, selitti että se ei vaan voi enää jäädä ja mä vaan sanoin ei. Mä en koskaa siis kiellä Williamilta mitää, mä en uskaltaisi, se on liian vahvatahtonen. Ehkä mä siis olin itsekäs tai jotain, mutta mä en vaan halunnu menettää sitä enää. Mä menetin sen jo kaks kertaa typerinä teinivuosina ja mä en todellakaa halunnu toistaa sitä virhettä. Mä siis sanoin sille ”Ei, sä et saa lähtee.” William hymyili, silleen vähä kai liikuttuneena, että mä tosiaan yritin käskee sitä jäämään, että mä tosiaan halusin et se jäis. Ja mä kysyin siltä et mitä se oli mitä se ei saa mun kanssani, mitä sen elämästä puuttuu et sen tarvii lähtee?

 

Se ei halunnu vastata heti ja mä melkein suutuin sille. Mä olin niin tuskissani et mä puhuinki tuskasesti. Melkein huusin, sihisin hampaiden välistä että ei, ja miks ja et älä mee. Se sanoi mulle et... se ei voi jäädä parisuhteeseen jossa sen tunteisiin ei vastata. Ja mä kysyin et miten niin ei vastata tottakai mä vastaan sen tunteisiin ja se vaan sanoi et ei, mä en muka rakasta sitä. Et se rakastaa mua mut mä en sitä. Ja siis se ei oo totta, ja mä sanoin sen Williamille, mä tartuin sen paidan etumukseen ja melkein paiskasin sen selkä seinää vasten ja huusin et se ei oo totta. Mut se ei uskonu. Se vaan tuntu ihan eri ihmiseltä ku se William jonka mä olin aina tuntenu, se vaan jotenki alistu kohtaloonsa et mä en välitä siitä ja et mä vaan valehtelen sille. Ja mä paiskasin sen seinää vasten uudestaan ja niin tuskasena ku ikinä mä sanoin sen sille ”Mitä mun pitää tehä et sä uskot että mä rakastan sua?”

 

Sillä hetkellä se oli hyvä et mä pidin kiinni sen paidan etumuksesta, sen polvet tuntu notkahtavan vähä ku se sanoi ”Sanot sen...” Se sanoi sen tosi hiljaa ja se itki. Ja mä sanoin sen. Mä sanoin sen niin monta kertaa ku vain pystyin. Mä rakastan sua William, mä rakastan sua, mä ihan oikeesti rakastan sua... ja samal kun mä sihisin noita sanoja hampaideni välistä Williamin polvet petti sen alta. Mä otin sitä vyötäisiltä kiinni ja pitelin sitä pystys. Pakko sanoo et oli ihan jees et se kans nojas seinää, en mä muuten ois aikusta miestä jaksanu siin pidellä.

 

Me molemmat kai itkettiin ja mä lupasin sille kaiken, mä vaan puhuin silleen vaikeesti soperrellen et ihme jos se ees tajus mitä mä mölisin. Mä vaan lupasin sille et mä tästälähin kerron sille aina et mä rakastan sitä ja et mä oon enemmän läsnä ja mä kysyn siltä mitä sille kuuluu ja kaikkee. Kun siis mä en koskaan tehny niin. Niinku mä kerroin, mä osotin mun rakkautta ja kunnioitusta pysymällä poissa tieltä ja olemalla hiljaa. Mä en ollu koskaa sanonu sitä Williamille että mä rakastan sitä. Mä vaan olin luullu et se tietää sen, mut miten se sen muka ois voinu tietää. Kai se oli arvannu, mut kun aikaa vaan kului ja kului ja mä en koskaa sanonu sitä, se alko tuntuu siltä niinku Will ois ite keksiny kaiken. Noin mä siis ite oletan et oli käyny. Mä olin ollu typerä, mut jotenki tollasen asian sanominen oli vaan mulle niin vaikeeta.

 

Kun me oltiin siin vetistelty aikansa, mä nostin mukaani Williamin kaks laukkuu ja vein ne makkariin. ”Sä et tarvii näitä enää, tyhjätään nää.” Mä sanoin sille ja se nyökkäs. Ja siinä mä istuin sängyllä kattelees ku William hitaasti ja tarkkaavaisesti taitteli vaatteensa takas kaappeihin. Mä katselin sen selkää ja sen kasvoja, sen ilme oli itkettyny, hieman haikee mutta silti hirveen vahva. Vahvuutta se varmasti tarvittiki sillä hetkellä kun se päätti jäädä mun luokse, se tiesi sen varmasti että mun kanssa eläminen ei tulis koskaa olemaan helppoa mutta William halus silti tehdä sen nyt kun se tiesi että mä todella rakastin sitä. Siinä mä siis vaan istuin sängyn reunalla ja katselin miten vähitellen ne kaks laukkua tyhjentyi ja kaapin hyllyt täyttyi, mun oli vaan pakko kattoo et se tekee sen. Että se varmasti päätti jäädä, että se ei vaan ajattelis että no mä testaan jos Devon tosta vaik järkevöityis. Mut se rakasti mua ja nyt mäki olin sanonu sen sille. Nyt meil olis käsillä uus alku.

 

Samalla ku siinä kattelin sen laukkujen purkamista musta tuntu niinku oisin just väistäny varman kuolemantuomion, että mä oisin ollu niin lähellä kaiken menettämistä mut sitte sain sen takas. Ja että se kaikki mitä mulla oli, olis tosi haurasta. Mä olin pitäny meidän parisuhdetta itsestäänselvyytenä. Kyllähän mä tiesin et William rakasti mua joten oletin että se vaan olis masentunu ja jossain vaihees mä saisin korjattuu asian. Kamalaa ajatella et mä olin päästäny meidät niin lähelle eroa ja että se oli kaikki mun syytäni.

 

Sen loppuillan me maattiin sängyllä yhessä. Juteltiin vähä, mutta enimmäkseen me vaan kateltiin toisiaan. Imettiin sitä läsnäoloo sisäämme ja koitettiin vakuuttuu siitä et me ollaan nyt lähös parempaan suuntaan. Ja mä vaan halusin vakuuttaa itteni, ja Williamin, et nyt me oltais yhessä ikusesti, että Williamin ei tarvis pelätä että se ei ois mulle tärkein ja että mun ei tarvis pelätä et Will lähtis ja jättäis mut.

 

Musta tuntuu yhä oudolta sanoo rakkaus, nyt ku kirjotan sitä tähän se on viäki sellanen asia et en haluu sanoo sitä ihan miten sattuu, ja nyt jouduin kirjottaan sen noin monta kertaa. Mä oon kyl ton ajan jälkeen sanonu sen monta kertaa, mut silti, vieläki, se on sellanen asia et mulle se on vaikee. Mun ei oo vaikee tuntee sitä mut musta on tosi vaikeeta puhuu siitä.

 

Seuraavana aamuna mun piti lähtee töihin, kerranki ennen ku William lähti, ja mä kirjotin sille lapun pöydälle, kirjotin siihen et mä rakastan sitä. Ihan vaan siks et se ei unohtais sitä, niinku vakuutukseksi siitä et se ei lähtis sillä aikaa ku mä olisin töis. Ei se lähteny. Kun mä tulin takas se oli tehny ruokaa, ja mä vaan tulin sisään ja heti ku näin et siel oli valot ja tuoksu joltain kanapadalta, mä vaan kävelin kengät jalas keittiöön ja vedin Williamin mun syliini. Mä olin niin onnellinen et se oli viel kotona, että se ei lähteny. Joka päivä sen jälkeen kun mä tulin kotiin, mun piti tarkistaa et Will oli paikalla. Ja jos se ei ollu kotona, mä... menin kattoon et sen kamat oli viel kaapis, ja matkalaukut vaatehuoneessa. Kuulostaa varmaan joltain ihme hyypiöltä joka vainoo toisii, mut mä vaan pelkäsin yhä et se lähtis. En muista kauanko mä viel tarkistin sen kaappeja ennenku aloin uskoo et se ei enää oo lähös. Aika kauan kuitenki.

 

Luku 13, luku joka yrittää olla vähemmän säälittävän lyhyt ku toi äskenen.

 

Nyt mä kyl haluun kirjottaa välillä jotain positiivista. Jotain sellasta joka ei saa aikaan sellasta kauheeta puristavaa tunnetta mun rintaan ja todellaki jotain sellasta joka muistuttais mua mun onnistumisista eikä vaan siitä millanen luuseri oon ku oon vaan tehny kaikkeni menettääkseni kaiken. Mut siis joo, yks sellanen kiva juttu oli kyllä todellaki se ku mä kerran päädyin ostaan Williamille kukkia. Mä en normaalisti tuhlaa rahojani johonki niin turhaan ku kukkiin, kukat vaan kuihtuu, yleensä jos halusin ostaa jotain, vein jotain leivoksii vaikka, niistä tulee sentään hyvä mieli ku voi syödä jotain. Tai sit joskus ostin joitain Williamin lemppari bändien levyjä, musiikkia on musta jotenki helppoo ostaa ja helppoo antaa lahjaks. Musiikista on mun mielestä ollu aina myös helppo keskustella, joten mä tiesin yleensä aika tarkkaan kaikken tuttujeni musamaun ja sit mä vaan voinki aina ostaa lahjaks jotain niiden suosimiin genreihin menevää musaa jota ne ei ehkä ennen oo kuullu. Helpoin tapa ikinä päästä lahjojen ostamisesta kunnialla läpi, etenki ku kaikki luulee et se on ollu hyvinki hankalaa, et olisin muka oikein joutunu suunnitteleen ja harkitteen ennen ku ostin. Noh, ainaki ton takia mua pidettiin aina suhteellisen kohteliaana ja ajattelevaisena lahjojen antajana, vaikka sit kaikki ei aina niin oliskaa halunnu musaa lahjaksi. Ei niin hyvin ajatellusta lahjasta kukaa oo ainakaa tähän päivään mennes viittiny olla mulle vihanen tai loukkaantunu tai mitää.

 

Mut siis se ku ostin niit kukkia. Mä olin sillon tulos kotiin päin jostain töistäni. Olin ollu Noëlin klubilla laittaas uusii pistokkeita seiniin ku takahuonees oli muutettu järkkää ja siks tietokoneiden ja muiden piuhat ei enää riittäny edellisiin reikiin. Mä tiesin ihan hyvin et Will ois jo kotona, ja kävelin sillee aika ripeesti ku se ei tykänny koskaa jos mä viivyttelin siitä ajasta jonka olin sanonu et millon oisin kotona. Se alko vaan aina vineemään jotain että oot niin hidas Devon. Siinä ku sitte kävelin yhen puiston kohalla, siel oli sellanen kukkamyyjä, sellanen vanha muori, joku tosi tummaihonen, aika rähjäsis vaatteis ja silleen, varmaan joku kerjäläinen. Se alko siinä sit koittaan yrittään saada mua ostaan niitä kukkapuskiaan, sillee alko kävellä sen laatikon kans mun vieres ja selittää et osta tästä tyttöystävälle, osta vaimolle. Kuuntelin sitä hetken ennen ku mä pysähdyin ja sanoin vaan ”Ei mulla oo tyttöystävää, mulla on poikaystävä.” Ja olin jo valmis kääntyyn kannoillani ja jatkaan matkaani ku se sano sillee ihan huvittavan lempeesti ”Kaikki pitää kukista, mies, nainen, ei väliä. Kaikki pitää kukista.” Se äänsi vähä oudosti ja hymyili sillee niinku ois ollu joku äiti Teresa, joten en mä sit en vaan kehdannu kieltäytyy niin millää, ostin yhen puskan kukkia siltä ja aattelin että jopas tuhlasin rahani taas turhuuteen. Aattelin et Williamki kotona varmaan naurais mulle et vitun nolo ku menit sellasen köyhän akan huijaukseen uskoon ja ostaan sen paskoja rehuja.

 

Ei se siis paljoo maksanu mut mul on sellanen periaate et en haluu ostella mitää totaalisen turhaa. En etenkää sen jälkeen ku teininä tuhlasin kaikki rahani aina savuna ilmaan tupakan muodossa. Mut siis siinä mä sit kävelin sen muutaman korttelin matkan kotiin sen kukkapuskan kans. Siinä oli kolme ruusuu ja sit kaikkii muita rehuja joita en tuntenu, oli se sillee ihan kivan näkönen puska, mut ei meillä ollu ees kotona mitää ruukkui ku ei oikein harrastettu tollasia turhuuksia, joten aattelin vaan että annan sen Williamille ja sit Will voi kaikka heittää ne meneen. Aattelin kans että ainaki voisin nyt tuntee itteni ees ihan vähä hyväks ihmiseks siitä hyvästä että tuin jonku vanhan muorin kukkabisneksiä tollee. Mä kävelin siinä sit portaat ylös, viides eli ylin kerros, hissi oli sillon remontissa, se hissi oli remontis varmaan reilusti yli puolet vuodesta... joka vuosi, ihan vitun paska masiina. Ja sillonki harvoin ku se toimi, se oli ihan törkeen hidas ja kolisi sen kuulosena ku meinais syöksyy alas koska vaan. Enimmäkseen mä siis käytin portaita muutenki ku ei siihen kuoleman loukkoon halunnu kukaa nostaa jalkaansakkaa vapaaehtosesti. Sit menin sisään avaimillani ja Will tuli mua olkkaris vastaan. Mä ojensin ne kukat sille sillee tosi romanttisesti, sanomalla et ”Ota nää.”

 

Mut siis, vaikka mä olin olettanu että tuhlasin just rahojani ihan totaaliseen turhuuteen, se ilme Williamin kasvoil ois ollu vaikka kuuden lisäpuskan arvonen. Se katto niitä kukkia hämmentyneenä ja sano ”Minulle?” Ihan niinku se ei ois voinu uskoo et mä toin sille kukkia... tosin en ihmettele miks se ei voinu uskoo, en mäkää ois uskonu sitä itestäni, oon aina ollu niin paska romantiikas. Mä jouduin käskeen Williamii uudestaan et se tajus ottaa ne kukat ja sit se alotti ihan kauheen hössötyksen. Että voi ei eihän mulla oo ees vaasia ja kauhee kun enhän mä nyt tiedä miten nämä pitäis laittaa ja kaikkee, minkä lämpöstä vettä nää tarvii ja pitääkö noita alaosii leikata eka. Sit se laitto ne hetkeks veteen johonki rumaan leivontavuokaan ja lähti ostaan meille uutta vaasia. Siis... kuka menee ostaan vaasin ku se saa jonku kämäsen kukkapuskan joka on ostettu joltain likaselta muorilta? William ilmesesti, nähtävästi se tosiaan oli sille tärkeetä.

 

Vartin päästä se tuli takas kotiin jonku designvaasin kans jossa roikku yli satasen hintalappu ja tyytyväisenä asetteli kukkiaan siihen hymyillen sillee vajaan näkösenä ja naureskellen itekseen. Lopun päivää William sitte viettiki roikuskellen mun läheisyydes just sillee ilosena ja ihan ihmeellisen olosena, niinku joku keijukainen joka tanssahtelis niityillä, aika naurettavaa mut toisaalta tosi somaa. Ja musta se oli aina ihan helvetin kivaa ku Will oli sellasella tuulella et se jakso olla positiivinen ja osottaa mulle huomiota, joten siitä kehkeytyi sit loppujen lopuksi kaikin puolin tosi hyvä päivä.

 

Muutaman päivän päästä ku ne rehut oli jo päässy vähä kuivahtamaan päin, se viel ripusteli ne verhotankoon ikkunan eteen kuivaan. Mä en siis tajunnu sen pointtia yhtää, jos se haluu kukkia niin voinhan mä ny niitä toistekki ostaa, pyytäis vaan niin kyl mä sen tekisin. Ainahan mä teen oikeestaan kaiken mitä se pyytää. Paitsi en aina vie roskii heti, mä vaan jotenki unohin ne aina. Se ainoo kotityö mitä Will halus et mä teen ja silti mä onnistuin unohtaan ne koko ajan. En itekkää aina tajuu miten mun aivot toimii. Mut siis mä sanoin sen Williamille että hei, kyllä mä voin sulle ostaa uudetki kukat ettei oo mikää pakko säästää niit vanhoja mutta se vaan pudisteli päätään ja selitti että ei se oisi sama, ku se halus ilmesesti säästää just ne tietyt kukat joska mä sillon ostin ihan ite ilman mitää pakotetta keneltäkää muulta... tosin Will ei tienny miten se muori oli mua suostutellu. Ja ei Williamin tarvinnukkaa tietää, Will oli onnellinen tollee ku se sai ajatella että mä vaan hyvää hyvyyttäni vein sille kukkia, ilman minkää vanhojen noita-akkojen suostutteluja.

 

Kerran tossa ku me asuttiin vaan yhes Williamin kans, Berenice tuli jostain syystä käymään meil. Se oli unohtanu mun varastoon jotain astiastojaan tai jotain ja nyt ku se oli muuttaas omakotitaloon jonku unelmiensa miehen kanssa, se halus ne astiansa mukaansa. William oli yleensä kohtelias kaikille, mut siis ei todellakaa Berelle. Tosi erikoista et se oli sit kai niin mustasukkanen musta että se ei ees voinu esittää olevansa ihan vähä kohtelias. Berenice kuitenki oli tosi kohtelias Williamille ja kertoili enimmäkseen vaan mulle miten ihana mies sillä oli. Se oli löytäny jonku ihme nörtin. Siis se äijä oli korealainen, mut asu Ranskas, sen nimi oli joku San tai Sun tai muuta vastaavaa, sellanen perus korealaisen kuulonen nimi. Eiks niiden kaikkien nimet oo jotain Ping, Pong tai Tsing? Vai oliks toi enemmän niinku kiinaa? Ilmesesti se tyyppi teki kuitenki jotain tietokonehommii ja sen ajan ku se ei tehny koneella töitä, se vietti siinä vapaa-aikaansa pelaten jotain pelejä. Luultavammin se nörtti oli siis sellanen kaveri jonka kaltaset tyypit ei normaalitilantees saisi koskaa niin upeeta naista ku Berenice, joten oletan että sillä sekunnilla ku Bere alko oleen siitä kiinnostunu, se nörde pisti kaiken peliin eikä päästäny enää saaliistaan irti. Jos asia tosiaan oli noin, on mun pakko sanoo et se tais olla ihan helvetin fiksu kaveri sellaseksi aasialaiseksi nörtiksi.

 

Bere oli siinä kans raskaana, ekoilla kuukausillaan, ei sitä viä huomannu muusta ku siitä miten sen piti joka toises lausees hehkuttaa sitä et nyt niil on omakotitalo ja pian kolmas lapsiki. Vihdoin Berenice sai sen omakotitalonsa missä se sais sisustaa kaiken ruusukuvioilla ja vanhalla roosalla. Ilmesesti niiden häätki oli ollu tosi kauniit, se anto mulle hääkuvansa ja siinä Berenice oli sellases valkoses pitsiunelmas, vähä kerman värises niinku jotkut vähä antiikkisemmat hääpuvut. Ja se sen sulhanen oli pukeutunu smokkiin, se oli vähä pidempi ku Berenice, vaik se oliki joku aasialainen ja se oli laiha ku mikä. Lasit päässä ja muutenki sellanen täydellisen nörtin näkönen. Se oli kaunis hääkuva, just Beren näkönen kaikilla mahollisilla tavoilla. Kuvan reunuksiin oli laitettu sellasii vaaleenpunasia ruusuja ja siinä luki antiikkisen näkösillä kirjaimilla niiden hääpäivä, kaikin puolin täydellisen näköstä siis.

 

Mä olin ihan onnellinen Berenicen puolesta. Mun kanssa se ei ois saanu mitää tollasta, ei omakotitaloo, ei lapsii, ei yhtää mitää. Toi mies oli valmis antaan Berelle kaiken mitä se oli aina halunnu, eli perheen. Paljo myöhemmin mä tapasinki sit Beree jossain kaupas ja sillon sillä oli jo viis lasta. Sellasia täydellisen kauniita lapsii, kaikilla äitinsä kihara tukka, muutamalla vähä tummempi ku toisilla. Ja kaikki muut tyttöjä paitsi se viimesin, se oli sellanen pieni poika jolla oli vähä aasialaisen näköset piirteet mutta ihan blondi ja kihara tukka, niinku joku afro. Ja ne kaikki lapset oli kohteliaita ja sanoi hei Devon-sedälle. Berenice näytti vähä vanhemmalta, muutama ryppyki oli jo tullu ja ei se enää ollu niin timmis kunnos ku ennen, mutta oli se silti kaunis. Ja se mikä teki siitä vielä kauniimman oli se, et se vaan näytti niin onnelliselta niiden pienten enkeleidensä ympäröimänä. Joillekki sellanen elämä sit kai sopii, harmi vaan, mä en oo koskaa ollu yks niitä ihmisiä.

 

Mut siis sillon ku se Bere kävi hakees niitä astiastojaan... William tuli sen keikan jälkeen ihan totaalisen vainoharhaseksi. Se väitti että mä olisin hymyilly Berelle liikaa tai ollu liian tuttavallinen ja kaikkee muuta vastaavaa, jotenki muka haikaillu vielä Berenicen perään. Ihan niinku se ois pelänny et nyt mä lähen Beren mukaan ja jätän Williamin yksin ikusiksi ajoiksi. Mut mä sanoin sille et hei, se oli raskaana ja sil on kaks lasta jo valmiiks, ja mä en todellakaa halunnu lapsia ja ku just paras puoli Williamis on se et se oli mies ja miehet ei yleensä pysty synnyttään ja että se muutenki vihas lapsia. Will nauro, tuplavarmistus että täs parisuhtees ei tulla koskaa tarviin yhtää ainutta lasta. Ilmesesti se sit autto ja William pysty oleen rauhas eikä sen tarvinnu pelätä että mä muka yhtäkkii lähtisin jonku toisen muijan matkaan. Etenki jos se muija oli perheellinen nainen. Mä en ollu luonteeltani mikää pettäjä, mä en todellakaa haluais koskaa pettää Williamia, enkä myöskää olla avustaas ketää muuta pettämises olemalla se tyyppi jonka kanssa se pettäminen hoidetaan.

 

Siinä me sit eleltiin, vihdoin sillee tyytyväisinä, ilman Berenicee ja ilman kaikkia muitaki häiriötekijöitä. Me oltiin onnellisempia ku koskaa ja mä sanoin sen Williamille joka päivä... siis sen et mä rakastan sitä. Joskus ku se oli työmatkoilla, mä tekstasin sen sille, tai soitin, mut mä pidin tarkkaan kiinni siit lupauksesta että koko lopun elämääni mä sanon sen sille joka ikinen päivä. Mä sanon sitä viel nykyäänki vaik se ehkä onki vähä typerä tapa. Tai no en tiä onko se ny niin typerää, enemmänki sillee vähä säälittävällä tavalla lällyä. Mut se teki Williamin onnellisemmaksi. Sen työt oli yhä tosi raskaita ja se oikeestaan vihas sitä hommaansa, mut se sai siitä niin hyvää palkkaa et se ei vaan halunnu lopettaa. Kyllä se harrasti sitä taidettaanki vielä, etenki sillon ku sil oli lomaa. Se maalas vähä kaikkee, mäki olin sil kerran mallina. Mä istuin ilman paitaa sohvalla ties miten kauan ja yritin pysyy paikallani samalla ku se vaan katteli mua silleen tarkasti. Sillee et oikein mittaili jokasta yksityiskohtaa. Se tuntu oikeestaan tosi perverssiltä, miettikää ny sitä tilannetta et mä oon melkein niinku sidottu siihen asentoon, mä en saa liikkuu pätkääkää, ja Will jäljentää mua kankaalle hitaasti ja tarkasti. Sen sivellin piirtää mun ääriviivojani niinku se pyyhkis mun oikeeta kehoo. Ei hitto. Ihan sairasta perverssien hommaa.

 

En suostunu sen malliksi sen jälkeen enää kertaakaa. Ja sen taulunki Will anto mun äidille lahjaks. Siis ihan vitun kivaa, mun äidilläni on nyt takkahuoneen seinällä irstas maalaus sen ainoosta pojasta puolialastomana. Mä en tajuu miks se oli äidistä muka niin hienoo että se oli ihan onnessaan ku William anto sen taulun sille koska musta se oli vaan sairasta. Sellaset kuvat pitäis laittaa piiloon ja pitää vaan meidän kahenkeskisenä salaisuutena mutta ei, siellä sitä pääsee vastaan vittu koko Pariisin kerma ja eliitti. Kaiken maailman muotihomot pääsee sinne kiihottumaan mun kuvastani, ihan puistattaa koko ajatus.

 

Vaikka mä en sit enää antanukkaa Williamin oikein maalata mua, se silti piirteli musta luonnoksii aina ku mun silmä vältti. Ku mä keskityin johonki, vaikka tietokoneeseen, lehteen, televisioon, mihin vaan, nii aina se oli kynä kädes ja piirtääs musta kuvii. Musta se oli toisaalta aika kivaaki, se et mä tiesin et jos joku näkis sen luonnoskirjan, se ois täynnä mun kuvii, enää ois puuttunu se et se ois kirjotellu sinne kaunolla et William Morel, Rouva William Morel, ja laittanu sydämii perään ja laskenu meidän rakkausprosenttei.

 

No sitä se ei tehny, ja ois se ollukki kyl tosi kummallista jos ois tehny. Mut niin me elettiin. Sillee oudos symbioosis, tapeltiin yhä mut ei se mitää, aina me sovittiin meidän riidat. Aiemmin mä olin ollu tyytyväinen meidän suhteeseen mutta nyt Williamki tuntu olevan ihan onnellisen olonen mun kans. Kyl se viäki joskus iltasin veti kauheita kilareita ja lukkiutu vessaan hyperventiloimaan ku huomen piti mennä töihin ja vastuun taakka paino liikaa harteilla. Se oli aina tehny sillee, mä en pitäny siitä sen työpaikasta yhtää. Se teki Williamin sairaaks, sillä oli niin iso ja hyvä asema siel ja sen piti vaan pitää sitä asemaa yllä. Se oli sellanen paikka et oli ihme jos joku pääsi sinne töihin ollenkaa ja William oli viel otettu sinne täysin ilman muuta työkokemusta. Ainoo kokemus joistain harjottelujaksoista. Ei se siis voinu erota, sen piti olla ylpee työstään ja tehä se täydellisesti aina. Ja niin se teki. Panikoi illalla ja nukku vaatteet päällä täristen ja nähden painajaisii, ja aamulla se meni suihkuun, kävi lenkillä, osti matkalla patongin ja söi hyvän aamupalan ja meni töihin ihan niinku mitää ei ois tapahtunukkaa. Musta se oli surullista ja mä en voinu ku katella sitä hommaa vierestä. Mut ainaki kotona sen oli nyt hyvä olla.

 

Luku 14, Williamin harrastuksista ja siitä miten niistä oli välillä enemmän haittaa ku hyötyä.

 

Siit Williamin maalaamisesta vielä. Aina joskus ku sillä oli enemmän aikaa, sil oli oikein sellanen malli jota se maalas. Se oli ihan palkannu sen muijan jostain lehti-ilmotuksen perusteella. Se oli lupaillu tulla malliks vaik kouluille tai taideklubbeille, mut William palkkas sen yksityiseksi mallikseen. Se makso sille jotain kaheksankymppii kerrasta ku se kävi poseeraamas sille meidän kämpäs alasti. Mä oisin voinu olla asiasta huolissaan jos en ois tienny et William oli niin homo että homompaaki kaveria iljettäis. William tosin ei tykänny ajatuksesta että mä oisin siel vahtaas sitä akkaa, joten se sopi niiden tapaamiset aikoihin jollon mä olin enimmäkseen töissä.

 

Kerran tosin kävi sillee et nykyään ei voi ku naureskella sille tilanteelle. Se oli kyl oikein väärinkäsitysten isoisä, niinku vittu mikä draama pikkujutusta. Mut siis kerran siinä William oli taas maalaas sitä malliaan ja ne oli just lopettelees ku mä tulinki jo vähä aiemmin kotiin. Siel se muija istu ikkunan edessä tuolilla pelkissä stay-up verkkosukissa. Sen kroppa oli kyl niin hyvä, ja vaikka mä olin ihan parisuhtees eikä mulla ollu mitää kauheen suurii himoi alkaa pettään Williamia, mä en silti voinu olla tuijottamatta sen näköstä naista. Sen huulet oli sellaset tosi paksut, mut ei sillee paksut ku jollain botoxilla tehään vaan sillee luonnollisesti, sillä oli tosi paljo meikkiä naamalla, ja sen kroppa oli niinku jollain venuksella. Kaikki kurvit ja kummut just oikeilla paikoilla. Se oli kuulemma joku burleskitanssija ammatiltaan, töissä jossain klubilla, ja en kyl ihmettele jos väki jakso mennä katteleen sitä tanssimas jotku tasselit tisseillään koska oli ne rinnat kyl sen näköset että mäki oisin voinu vähä maksaa et pääsisin katteleen miten ne hyppii ku se jotain ketkuttelis klubin lavalla.

 

No mutta siinä mä sit tuijotin Williamin mallia ja se vaan katto muhun takas ja kysy huonolla englannilla jotenki että ”Juu Williams boifreind, yes?” Sillä oli joku itäeurooppalainen korostus ja ennen ku mä ees ehin vastata William kielsi mua ”katsomasta himoitsevasti hänen malliaan.” William siinä sitte siivoili kamojaan nopeesti ja kerto sille muijalle englanniksi että sen pitää lähtee nyt mutta että se nainen voi pukee ihan rauhas ja lähtee sitte. Nainen puki päälleen viininpunasen aamutakin ja vastaili vaan kaikkeen että yes yes. Sitte Will lähti niinku joku pyörremyrsky ois sen vieny, kauheessa kiireessä, ja mä jäin siihen oottaan että se nainen lähtis.

 

Se toisti kysymyksensä ”Juu Williams boifreind, yes, no?” Ja mä vastasin ”Yes. Devon Morel.” ja ojensin kättäni. Se kätteli mua takas ja hymyili leveesti ”Juu watching me? Juu watch me bjutiful?” Se sano tosi huonolla englannillaan ja mun olis tehny mieli nauraa sen typerälle tavalle puhua mutta valitettavasti en pystyny nauraan ku mun silmät oli liian nauliintunu sen toiseen rintaan joka pilkisti sen aamutakin alta, ihan noin vaan. Ja se varmasti tiesi mitä mä näin, se teki sen tahallaan. Se vaan jatko huonoo puhettaan, ”I not in hurry, we can have fan first, yes?” Niinku, kuvitteliko se et sanomalla ”Yes?” jokasen lauseen perään tekis niistä kysymyksiä? Vittu mikä idiootti nainen, olis ny voinu ees opetella puhuun eka ennen ku muuttaa pois jostain äitinsä vellipuuron ääreltä kylmään ja julmaan maailmaan heiluun alasti toisten kodeissa. Ja niin mä koitin sanoo että ei kiitos mä oon ihan parisuhteessa ja oikein mielellään kans pidän asian sellasena ilman mitää sen suurempia muutoksia. Mutta ilmesesti se oli vahvatahtonen nainen ja se vaan työnsi mut istuaalleen sohvalle. Mä melkein työnsin sitä pois päin mut sitte tajusin että en voikkaa tehä niin ku oisin koskettanu sitä sillon jotenki... epäsopivasti. Sehän oli nainen ja melkein alasti, joka ikinen paikka mihin sitä ois siinä vaihees koskenu ois ollu epäsopivaa, joten mä yritin vaikeena änkyttää sille että jos se vaikka pukis päälleen ja lähtis kotiinsa.

 

Mutta kuten ehkä on helppoo arvata, ei se pukenu eikä todellakaa lähteny. Se vaan hymyili niinku ite saatana, ilkeesti ja vahingonilosesti ja pudotti aamutakkinsa pois päältään ja nousi mun syliin istumaan hajareisin. Pakko mun on täs vaihees myöntää että en mä ihan tyynenä pystyny pysyyn. Mähän sanoin sen ennemminki, mä en oo homo, mä oon hyvin hetero. Naisen vartalo saa mut kuumaksi ja jos mä nään alastoman miehen, se ei kiihota mua tippaakaa. Mutta William, no en tiä mikä siinä on, mut se on tosi kuuma. Se on niinku ihan miehen näkönen ja periaattees mun ei pitäis olla siitä kiinnostunu mutta sit kuitenki oon ja ku nään sen, se vaan on musta tosi seksikäs... En tiä oliko tos mitää järkee mut niin se vaan on. Ja siis palatakseni siihen muijaan mun sylissä, se oli kuumaa. Vaikka mä miten yritin ajatella naapurin hampaatonta mumma ja yliajettuja koiria ja kaikkee muuta mahollisimman epäeroottista, silti se nainen sai mussa aikaan vaikutuksia joita en olisi siinä paikalla välttämättä halunnu kehossani tuntea.

 

Siinä mä sit vaan istuin tuskissani tilanteen vaikeudesta. Mä en voinu koskee siihen koska se ois ollu epäsopivaa, mutta se ei myöskää selkeesti halunnu tajuta mua ku sanoin sille molemmilla kielillä, ranskaksi ja englanniksi että koitas nyt poistua meidän asunnosta ja mun päältäni... ja iteasias taisin koittaa sanoo suomeksiki mut sitä se nyt ei ainakaa tajunnu yhtää. Se vaan otti mua kädestä ja nosti sen rinnalleen. Pysähdytäänpäs nyt hetkeksi miettiin tätä juttua, niinku, se oli eka kerta johonki miljoonaan vuoteen et mä koskin naisen tissiä. Mä valehtelisin ihan kympillä jos väittäisin että se ei tuntunu kivalta, joten kyllähän se nyt helvetissäki tuntu ihan vitun siistiltä. Se tuntu jotenki niin mahtavalta, sellaselta asialta mistä oli tykänny ennen mut jota ei ollu saanu kokee aikoihin ja samalla se tuntu ihan helvetin väärältä. Mä oisin kyllä pystyny vastusteleen sitä ja vetään käteni pois mutta ei, mä olin liian idiootti, mä halusin tietää miltä se tuntu, oliko sen rinnat ees aidot vai oliko ne tungettu täyteen jotain silikonia tai suolaliuospusseja. Ja siis, voin kertoo, oli ne, ihan aidot ja ihan vitun hyvät.

 

Sitte se meni liian pitkälle, se koitti avata mun farkkujen vetskarin ja siin vaihees mä korotin ääntäni ja sanoin selkeesti suomeks että ”Nyt loppu perkele!” ja pysäytin sen kädet käsilläni. Juuri sillä hetkellä ovi kävi ja William tuli sisään, huonoimpaan maholliseen aikaan, tai ehkä toiseksi huonoimpaan. Huonoin aika ois ollu se ku mä ihan puolivapaaehtosesti pitelin kädessäni sen tissiä. William huus jotain et oli unohtanu puhelimensa ja sit sen ääni meni hiljaseksi. Mä alotin heti selittämisen just kaikkien leffojen peruskaavan mukasesti, eli ”Will, tää ei oo sitä miltä tää näyttää!” William hymyili, otti puhelimensa ja sanoi ”Ei mitää, älkää piitatko minusta, jatkakaa vain mitä ikinä olittekin tekemässä, jatka sinä huora vain miesystäväni naimista minun omalla saatanan sohvallani!” Ja sen kohteliaasti alkanu lause muuttu puoles välis katkeraksi huudoksi. Sit se lähti ulos kämpästä ja kaato mennessään eteisen pöydän vihoissaan ja kiros jotain perusbrittiläistä, niinku joku ”Fooking twat! Bollocs!” tai jotain.

 

Mä yritin huutaa sen perään mut se meni jo, sit mä katoin vihasena sitä naista joka yhä vaan virnuili mun sylissäni ihan valmiina jatkaan siitä mihin se jäi ja pienen harkinnan jälkeen otin sitä vyötäröltä kiinni mahdollisimman epäseksistisesti ja nostin sen sohvalle vierelleni. Sitten mä vaan nousin ja juoksin parvekkeelle. William oli jo kadulla kävelemässä autolleen ku mä huusin sille perään et oota jutellaan tästä, mut se vaan vastas heilauttamalla mulle keskariaan. Ihan hyvä vastaus ottaen huomioon tilanteen vakavuuden.

 

Mä tulin takas sisään parvekkeelta, käännyin kattoon sitä naista ja sanoin sille hyvin painokkaasti että nyt mä lähen Williamin perään ja sä painut täältä vittuun sillä aikaa. Ja sit kiskoin nopeesti kenkäni jalkoihini ja lähin juokseen alakertaan kiroten sitä et meidän talos on niin saatanan paska hissi. Kun mä ehin kadulle, William oli jo noussu autoonsa ja peruutti sitä pois parkkiruudustaan. Mä menin sen eteen seisoon ettei se pääsis lähteen ja koitin saada sen vaan tuleen ulos ja jutteleen. Se avas autonsa ikkunaa ja mä tietty olin tosi helpottunu et se suostu ees kuunteleen mua. Mä aloin selittää jotain et se ei ollu mun syytäni ku se hullu nainen kävi mun kimppuun ja kaikkee ja samal ku kävelin sen ikkunan viereen William vaan tuhahti ja kaasutti mun ohi kohti auringonlaskuu. Paitsi et poista se auringonlasku. Siin oli ihan keskipäivä, ja naapureilla taas paras katseluaika seurailla miten meidän perhe taistelee joka saatanan asiasta kynsin hampain. Kivaa draamaa niillekki tylsien elämiensä piristykseksi.

 

Mä menin takas sisään, se muijja oli lähteny aika liukkaasti vetään sieltä. Kai se ajatteli että seuraavaksi oisin vetäny sitä turpaan siitä hyvästä ku se sai aikaan sellasen riidan mun ja Williamin välille. Mut siis en mä ois sitä voinu lyödä, ei naisii saa lyödä koskaa, ei vaikka ne yrittäis tuhota sun parisuhtees. Kotona mä nostin sen Williamin kaataman eteisen pöydän pystyyn ja nostelin kamat takas pöydälle. Joku lasinen kippo jossa se piti avaimii oli menny paskaks siihen pitkin lattiaa ja mä sit siivoilin ne jämät pois ja laitoin tilalle jonku muovisen kipon keittiöstä. Mä vaan aattelin et Will ostais siihen varmaan myöhemmin uuden kupin kuhan saisin sen taas leppymään. Kuhan saisin sen vaan tajuumaan että en ollu pettämäs sitä vaikka tilanne siltä tosi paljo näyttiki.

 

Mä ootin sit kotona jonku aikaa ennen ku lähin kävellen sen työpaikalle. Sinne oli matkaa ainaki kaheksan kilsaa, mut aattelin kävellä ihan vaan siks että voisin tulla takas Williamin kans samalla autolla. Ja niin mä kävelin. Siinä meni kyl suhteellisen kauan, mut ei se mitää, sainpa aikaa miettii mitä mä sanoisin sille. Ja mä mietin kaikkee hienoo, kaikkee miten voisin mahollisimman kauniilla sanankäänteillä vakuuttaa Williamin siitä et mä en rakasta muita ku sitä, en koskaa tulis ees rakastaan ja että mua ei kiinnosta kukaa muu ku se. Niin mä sit kävelin sisään Pariisin arvostetuimpaan lakitoimistoon ja heti aulassa joku sihteeri katto mua pitkään ku kävelin suoraa sen pöydän luo ja pyysin William Ramsayta. Se nainen katto mua päästä varpaisiin ja sanoi sitte ”Emme anna syytettyjen tavata syyttäjiä sillä huolehdimme työntekijöidemme turvallisuudesta.” Mä katoin sitä suu auki hetken aikaa ennen ku tajusin mitä vittuu se muija selitti. Se luuli että mä olin joku vihanen rikollinen jota Will oli ajamas vankilaan ja halusin kostaa sille. Mä kumarruin vähä sitä naista kohti ja sanoin sitte hyvin hitaasti ja selkeesti ”Pahoittelen väärinkäsitystä mutta mä oon kyllä Devon Morel, William Ramsayn avopuoliso, että jos mä pääsisin nyt vaikka tapaamaan mun poikaystävääni niin olisin tosi ilonen... haluutko nähä henkkareita?”

 

Se muijja meni ihan totaalisen punaseksi ja änkytti että Herra Ramsayn toimisto oli kuudennessa kerroksessa huone numero 632. Ja niin mä lähin sinne, ei tarvinnu ees henkkareita näyttää. Hissis mä katoin itteeni peilistä ja mietin et näytänkö mä tosiaan niin rikolliselta? Mä olin aina kuvitellu et näytän... ihan tavalliselta. Tosin ne porukat joihin mä vertaan itteeni onki joitain hippejä ja punkkareita, joten voi olla et se on vähä vaikuttanu mun käsitykseen normaalista.

 

Mä pääsin Williamin ovelle ja painoin sitä vihreetä nappii jolla soitetaan ovikelloo ja katotaan saako sinne sisään ees mennä vai onko siel joku muu tapaaminen meneillään. Siihen oven viereen sytty vihree valo joka tarkotti et saa tulla sisään. Ja sisään astuessani mä unohdin mitä mä olin meinannu sanoo. Vittu joka ikinen kerta ku mä koitan sanoo jotain hienoo mä unohdan sen viime hetkel ennen ku se pitäis päästää suustaan. Vittu oon luuseri, mun verbaalinen lahjakkuus rajottuu niinku kaljan tilaamiseen baaris. Mut siis se mitä mä sit sanoin Williamille joka tuijotti mua suhteellisen hämmästyneenä, enhän mä ollu ikinä ennemmin ees käyny sen työpaikalla, oli että ”Lähetsä mun kans pizzalle?” William nousi ja sanoi ”Olkoon menneeksi, olinkin hieman nälkäinen.” Ja mä oottelin siinä sen aikaa ku se sulki koneensa ja pakkas salkkunsa.

 

Williamin toimisto oli tosi tyylikäs, sellasta tummaa puuta, niinku vähä kaikki siel rakennukses, mut sen omat lisät siel oli yks maalaus seinällä, tai piirrustus, en mä oikein tiä millä tekniikalla se oli tehty, mut se oli sellanen kaupunkikuva Lontoosta. Ilmesesti se oli siinä muistuttaas Williamia sen kotimaasta. Ja sit sen pöydällä oli yks simppeli valokuvakehys ja siin kehykses sillä oli kuva musta. Se kuva oli otettu yksis J-P:n bileissä, sellasis snobikekkereissä mitä se tykkäs järkätä ja joihin mun piti ottaa osaa kerran vuodes ihan vaan siks et se oli mun kummisetä. Mulla oli päälläni joku Jean-Paulin valkkaama pikkutakki ja sillä hetkellä vähä ylikasvanu tukkaki ponnarilla niinku olisin muka ollu kovinki trendikäs kaveri. Olin sillee suhteellisen hyvin pukeutunu, muodikkaalla tavalla juhlava ja sillee. Ne oli ollu ekat kekkerit mihin olin ottanu Williamin mukaani. Mä en ees tienny et Williamilla oli sellanen kuva musta, saati et se pitäis sitä pöydällään kattelees itteään ku se tekee töitä. Mun rinnasta vähä puristi sillee hyväl taval kun mä katoin sitä kuvaa ja sit Williamia joka tunki joitain kansioitaan salkkuunsa. Se piti mun kuvaani pöydällään, mut ei ollu kertonu sitä mulle... noh, ihan samal taval mäki pidin sen kuvaa mun lompakos enkä mäkää ollu koskaa kertonu sitä sille.

 

Sit me lähettiin, ja hissis mä tein jotain ennenkuulumatonta. Ei siis mitää irstauksii, vaan mä otin Williamin kädestä kiinni. Mä tunsin miten se vähä hätkähti, mä en oo koskaa ollu kauheen hyvä näyttään mitää hellyyttä julkisesti joten mä kävelin Willin kans aina kädet tiukasti taskuissani et ei vaan tarttis alkaa lällyileen julkisilla paikoilla. Mut nyt mä päätin pitää sitä kädestä. Ja niin me käveltiin sen aulasihteerin ohi pidellen käsistä, sit me käveltiin kadulle pidellen käsistä ja sit me käveltiin pizzeriaan yhä vaan pidellen käsistä. Musta tuntuu et jo se oli saanu Williamin antaan mulle anteeksi.

 

Me tilattiin pizzat, mä maksoin, ja kun mä avasin lompakkoni, mä kaivoin sen vähä kulmista taittuneen Williamin kuvan sieltä ja näytin sitä Willille. Se suukotti mua poskelle ja sano et mä saan anteeks. En mä ees tarvinnu niit hienoi sanoja joita olin miettiny kaheksan kilometrin ajan, se riitti et mä vaan olin mä ja mä vaan olin Williamin.

 

Myöhemmin sinä iltana, sit kotona mä kysyin siltä miks se anto mulle anteeksi vaik en ees selittäny mitää kunnolla ja se vaan sano että kyllä se oli sen koko ajan tienny sydämessään että ei Devon ole pettäjä. Ja totta se puhui, se tunsi mut. Enemmän se oli kai suuttunu mallilleen ku mulle. Tai oli se mullekki tietty vihanen ollu, mutta sit ku se ehti miettii asiaa, ei se enää ollu jaksanu vihotella mulle. Mä en oo pettäjä ja William tiesi sen. Vittu se tiesi musta niin paljo asioita, enemmän ku mä ite. Se tunsi mut paremmin ku kukaa muu.

 

Se muija menetti sen jälkeen työnsä Williamin mallina. En ihmettele, en mäkää pitäis sellasta naista töis joka yrittäis viedä mun poikaystäväs heti ku ovi sulkeutuu. Onneks se oli silti loppujen lopuks se malli joka menetti jotain enkä mä.

 

Onneksi tollasia typerii draamajuttui tapahtu kuitenki aika harvoin. Enimmäkseen meidän elämä oli tosi mukavaa ja suhteellisen helppoo, ainaki mun kannalta. William hoiti oikeestaan kaikki kotityöt, sen mielestä mä en osannu tehä mitää oikein paitsi viedä roskat, joten mä en sit saanu tehä mitää. Se valitti kyl mulle usein miten mä en koskaa tee mitää siel talos mut heti ku koitin tehä jotain, se meni ja teki sen uudestaan peräs. Astiat jäi liian rasvasiksi ja laitoin ne vääräs järkäs kaappiin, imuroin liian huonosti sohvien alta ja pyyhin pölyt liian märäl rätil. Ihan samahan se mulle oli, sillä vaivalla että kuuntelin Williamin valitusta mä pääsin eroon kaikista kotitöistä. Se teki ruokaa ja tiskas ja siivos kämpän ja teki kaiken. Kävi jopa kaupas ku mä ostin aina väärän tapasta juustoo ja liian pahaa teetä ja kaikkee.

 

William teki tosi hyvää ruokaa, eniten mä tykkäsin sellasesta kanajutusta jonka se laitto uuniin. Riisii, kanaa, joitain mausteita, vähä vihanneksii ja silleen. Se oli hyvää, varmaan mun lemppari ruoka heti pizzan jälkeen. Mut William ite tykkäs eniten syödä joitain rasvasii ranskalaisii ja hampurilaisii. Sellasta kunnon roskaruokaa. Joskus se teki sillee et ku sil oli koti-ilta, se kävi hakees jostain noutoraflasta mukaansa mahollisimman rasvaset ranskalaiset ja purilaiset ja joitain nugettei ja muuta paskaa ja sit se tuli kotiin ja katto jotain brittidekkareita ja veti niit ruokii naamariinsa koko illan. Hyi vittu koko talo haisi ihan kauheelta aina sen jälkeen, mut sillee William rentoutu. Ja ei se sitä usein tehny. Se oli tosi tarkka terveydestään, se kävi lenkil joka päivä ja söi terveellisesti muullon paitti sillon ku se piti tollasen britti-illan. Mut kaikesta tosta huolimatta mä, joka en suostunu liikkuun mitää ylimäärästä muullon ku niis jo kerran ihan alus mainituissa firman jalkkismatseissa, olin paljo paremmas kunnos ku William. Mä jaksoin nostaa painavampii kamoi ku se ja olin lihaksikkaampi ku se. Johtu varmaan aika paljo meidän töistä. Mun töissä mun piti jatkuvasti käyttää ruumiillista voimaa ku siirtelin joitain valoi ja muita systeemei, kun Will taas vaan istu toimistos koko päivän ja välil kävi vähä puhuus oikeudes. Ei siinä kauheesti ehtiny saada liikuntaa ku kerran päiväs ehti nopeesti vähä juoksasta ulkona, joten William oli aika laihas kunnos. Se kato piti ittensä hyvännäkösenä sit vaan sillä et ei syöny liikaa ja söi terveellisesti sillon ku söi ja mä taas, kai mulla sit vaan oli tosi hyvät geenit, olin syntyny onnekkaana.

 

Kerran se oli vähä lihonu, se oli ollu jossain pitkäl työmatkal jossa oli joka välis tarjottu ruokaa ja se oli sit päässy lihoon ja mun täytyy myöntää et mä menin vähä mainitteen sille siitä. Se suuttu mulle ihan totaalisesti eikä puhunu mulle ihan vitun pitkään aikaan muuta ku pakolliset asiat. Ilmesesti se ei suostunu puhuun mulle ennen ku se oli laihtunu takas edellisiin mittoihinsa. Ja sit ku se oli päässy takas niihin mittoihin mitä se oli ennen sitä reissua, se laihdutti viel toisen satsin kiloja saman verran pois että mä en ainakaa voisi sanoo siitä mitää pahaa. Sillon se eleli kyl vaan kaiken maailman mehuilla. Mä olin siis kuvitellu et sehän on mies, kyl miehelle voi sanoo jos se on vähä lihonu. Kyl mä tiän et muijille ei kannata mennä sanoon mitää sellasta mut näköjään sama pätee miehiin, tai ainaki Williamiin. Oli se musta sillonki hyvännäkönen, vähä vaan enemmän mahaa, ei se ny oikeesti mua haitannu. Ei se ees muuttanu niitä juttui mitkä musta on Williamis parhaan näkösii.

 

Eniten Willin ulkonäös mä pidän sen kasvoista. Vanhemmiten se joutu hankkiin lasitki, ei sil niitä viel lukios ollu, mut sit ku tavattiin uudestaan Lontoos ne oli jo sillä. Se ei aluks suostunu käyttään niitä koko ajan mut sit ku se huomas et mä pidin niistä, se alko pitään niit enemmän. Musta ne teki Williamin kasvoista sillee ystävällisemmän näköset ja se näytti niissä laseissa sillee älyköltä. Ja ku se oli tosi älykäs niin nehän sopi sille niinku nenä päähän. Sit mä tykkäsin sen silmistä, ne on sellaset kirkkaan siniset, tosi kauniit ja ku sillä oli ne sen lasit päässä, tuntu niinku ne silmälasien sangat ois ollu jotku taideteosten kehykset. Silleen et kyllähän aina kauneimmat teokset muutenki kehystetään niin miks sitte ei Williamin kauniita silmiä? Sitte sil oli myös ihan luonnostaan punanen tukka, se oli ihan vitun kaunista, vai pitäskö sanoo komeeta ku se on mies? No en sano, musta se oli vaan kaunista. Se sen tukka oli sellanen tosi ohut ja paksu yhtäaikaa. Silleen et ne hiukset oli ohuita mutta sitku sen tukka oli niin tuuhee, se näytti paksulta mutta tuntu kädessä sellaselta tosi pehmeeltä ja liukkaalta. Sit joskus, aina kesän lopus, sen kasvoihin ilmesty auringon takii pisamia. Vittu niit mä rakastin, ne oli niin söpöi että mä vaan oisin voinu tuijotella niitä ihan loputtomiin, vaikka Will ite vihas niitä pisamiaan just kaikkein eniten. Musta William oli vaan tosi kaunis ja sen näkeminen tuntu musta aina hyvältä.

 

Mä en kertonu sitä sille kauheen usein tosin, ois pitäny kertoo useemminki, ehkä sen ois sillon ollu parempi olo itestään ku mitä sil yleensä oli. William vaikutti tosi itsevarmalta mut musta tuntuu et salaa se oli epävarma itestään. Ei ehkä taidoistaan mut itestään, siitä millanen se oli. Se sano usein et se olis jotenki huono ihminen, jotekin paha ja ilkee vaik musta se oli vain ja ainoostaan ihana. Mä en tajuu miks se näki ittensä niin kauheena ihmisenä ku mulle William oli vaan parasta mitä mun elämäs oli. Mä luulen et se ei koskaa oikein hyväksyny ulkonäköönsäkkää, ku se oli niin tarkka siitä minkä painonen ja minkä näkönen se oli. Etenki kesän jälkeen se vietti ihan vitun pitkii aikoi peilin ede kattelees niitä pisamiaan ja toivomas et ne vaan lähtis pois ku tarpeeks kauan tuijottais. Se sano et ne näytti siltä ku sillä ois jotain likaa naamas ja mä en nähny siinä mitää järkee. Musta ne näytti pelkästään hyvältä, pehmeiltä ja tosi kauniilta.

 

Luku 15, kun mä kerran menin sanoon et Will on musta kaunis.

 

Kyl mä sen sille aina välil sanoin, et se näytti musta hyvältä, mut en mä oikeestaan koskaa käyttäny sellasii sanoi ku kaunis. Sellasii enemmänki ku hyvännäkönen tai siisti. Mut kerran ku se oikein draamas jotain peilin edes pisamistaan mä sanoin sen sille ihan suoraa, et musta se on kaunis. Mut sen sijaan et se ois ollu tosi otettu ja kaikkee se vaan sano että ei saa häiritä sen ulkonäkökomplekseja kertomalla tollasia ”kauniita valheita”. Mä niinku sanoin sitä kauniiks ja se väitti et mä valehtelen ihan vaan miellyttääkseni sitä. No mä sanoin sille silleen tosi järkevästi että mietis nyt pari kertaa et sanosinko mä sellasen sanan ku kaunis jos mä en oikeesti tarkottais sitä. Sit se mietti sitä, ja ihan vitun kauan miettiki ennenku se ilmesesti päätti uskoo mua.

 

Sit me siin vähä pussailtiin, lällyiltiin ja halailtiin ja sit se sano että mä näytän hyvältä ja se ei oo niin sellanen ”traditionaalisesti kaunis” ja mä menin sanoon et no onneks mä tykkään sit vähä oudomman näkösistä. Ei ois saanu sanoo niin vaikka tarkotinki sillä vain ja ainoostaan kaikkee hyvää. Se veti siit jonku herneen nenäänsä ja meni murjottaan sohvan nurkkaan niinku joku viis vuotias uhmaikänen kakara joka ei saanu haluamaansa action mania joululahjaksi. Ja mua turhautti, ku mä yritin kehuu sitä, mä yritin kertoo miten se on musta kaunein mitä mä tiän ja että mä rakastan kaikkee siinä, sen ulkonäkööki ja kaikkee, mut kuitenki sain aikaan vaan taas jonku riidan tai mykkäkoulun.

 

Mä menin keittään kahvii. Tollasta Williamin kehuminen oli suhteellisen usein, se veti herneen nenään jostain pienestä lipsahduksesta jolla mä olin tarkottanu vaan hyvää. Niinku sillon kerran ku se oli lihonu. Sitä oli ihan vitun vaikee kehuu ku se löysi joka kehusta aina jonku piilomerkityksen jonka mukaan se olis muka jotenki paska ja huono ja ruma mun mielestä. Typerä Will, en mä ois sen kanssa jos se ois mun mielestä paska, huono ja ruma. Se oli musta upee, älykäs ja kaunis.

 

Illalla ku me mentiin nukkumaan se kömpi ihan mun viereen, niin se aina joskus teki, et makoiltiin kylki kyljes hetken aikaa, tosin ei sillon ku oltiin mykkäkoulus, joten tolloin se oli aika erikoista. Se kuiskas mulle et  kai se on vaan kateellinen. Mä en eka tajunnu mistä se puhu. Kato Williamin kans ollessa riidat pitää unohtaa nopeesti ja hyvät asiat miti muistaa niin pitkään ku mahollista. Jos mä oisin ollu pitkävihanen, ei meidän suhteesta ois koskaa tullu mitää. Mut kyl mä sen muistin sit ja mä sanoin sen sille et se on musta oikeesti ihan vitun kaunis, niinku kaunein kaikista mitä mä tiän.

 

Ja niin me vaan maattiin siinä jonku aikaa kunnes Will sano et kato nyt ku on talviki niin pitäis varmaan nukkuu tällee lähekkäin et ei kuolla hypotermiaan. Se se vasta oliki harvinaista. Normaalisti William nukku toises pääs sänkyy ja mä toises pääs. Se sanoi että se ei saanu nukuttuu jos mä makasin liian lähellä, että se tartti omaa tilaa et se pysty nukkuun hyvin. Sillee se tapas nukkuu, ihan sängyn reunalla selkä muhun päin ja joskus meidän välis oli viel joku peittoki rullalla jos mä olin ollu liian halukas illalla ja Williamilla oli aikanen herätys aamulla.

 

Ei mua ois haitannu nukkuu lähekkäin, mä olin tottunu nukkuun vähä missä sattuu, katos ku mä olin keikoilla joutunu nukkuun ihan missä vaan, kaiken maailman paskoissa sängyissä. Ja olin mä kotonaki tottunu siihen  et välillä Devon nukkui sohvalla, mikä oli sinänsä aika kummallista. Katos ku se kämppä oli mun, se sänky oli mun, ja okei, oli se sohvaki mun, mut miks mun piti lähtee pois omasta sängystäni nukkumaan sohvalle jos meillä oli riitaa? Varmaan siks että mä suostuin siihen. Mä annoin Willille mielummin sit periksi koska sillee riita loppu nopeemmin. Ja kyl mä sain nukuttua sohvallaki, ihan niinku tollon sain nukuttua ihan hyvin William kainalossani. Harmi et se ei suostunu nukkuun sillee lähekkäin kovin usein, mä oisin tykänny siitä, mut olkoon. Sit ku se oli harvinaista herkkua niin se tuntu sillon harvoin entistä erityisemmältä ku joskus se suostu nukkuun ihan mun lähellä, sillee et mä kuulin sen hengityksen ja sydämen lyönnit.

 

Ja tunsin sen potkut mun sääressäni ja heräsin yöllä siihen että mun suu oli täynnä sen hiuksia, mut ei se haitannu. Jos mun tarvi syödä jonku hiuksii unissani niin William oli mun eka valinta.

 

Will oli mun eka valinta myös siihen et kuka sai suunnitella mulle tatskan. Mä olin alkanu tossa noihin aikoihin haaveileen uudesta tatuoinnista ja olin puhunu siitä Williamille ja sit se kysy et saisko se tehä mulle suunnitelman siihen. Tietty mä siis annoin sen tehä sen, olin tosi otettuki ku se halus tehä mulle sellasen palveluksen. Me juteltiin vähä et millasen kuvan ottasin, mä pyysin et se ois jotain musaan liittyvää ja jo seuraavana päivänä sil oli luonnos valmiina. Se oli hienoin luonnos mitä mä olin koskaa nähny, siitä tuölis sellanen tatska et sellasta ei olis kellää muulla.

 

Siin kuvas oli niinku sellanen vanha ja retro C-kasetti ja sit sen ympärillä oli kuulokkeet, sellaset isomman puoleiset joita mäki käytin aina, ei sellasii typerii nappikuulokkeita vaan kunno head phonesit, sellaset kaikin puolin yhtä retrot ku se C-kasettiki siinä, se kato sit kertoi siitä mun menneisyydestä ku mä jo ihan nuoresta asti olin tykänny musasta ihan hulluna, löytäny siitä musiikista sen tavan purkaa tunteitani tai jotenki käsitellä niitä. Niin mut siis takas selittämään sitä tatskaa, katos se niiden kuulokkeiden johto kiertää siinä kivasti ja siin on takana viel sellanen joku bannerin tapanen juttu jossa luki et La musique est partout, musiikki on kaikkialla. Se sopi vaan kaikilla tavoilla mun makuuni ja mun elämäntyyliin ja mun työhön ja kaikkeen. William tosiaan tunsi mut hyvin.

 

Se tatska käytiin sit hakkauttaas mun ihooni, tohon vasempaan käsivarteen kyynärpään alapuolelle. Myöhemmin mä kyl jouduin sitä käydä vähä korjailees sitä ku se haaleni kauheen nopeesti, kävin eri paikas ku sillon sen korpin kanssa joten se tyyppi ei vaan osannu tatskata niin hyvin, mut se on silti yhä tosi hieno, etenki korjailujen jälkeen, katos korjailut teetin taas Remyllä.

 

Noihin aikoihin meidän elämä oli suhteellisen helppoo ja mukavaa. Me oltiin yhessä ja ei oltu eroomassa. Mä tiesin jo sillon että William oli se jonka kans halusin olla lopun elämääni, mut sillon mä en tienny miten lyhyeks se elämä melkein jäis. Ei siis mun kohalla mut Willin.

 

Luku 16, ku kaikki alkaa meneen vituiksi.

 

Mä olin kerran ihan normaalisti kotona tekees töitä, eli istuin olkkarissa työpöytäni äärellä, tuijotin näyttöö ja kuuntelin musiikkia luureista. Yleensä en olis ees huomannu et mun puhelin soi koska tapasin pitää musiikkii niin isolla että melkein alku tärykalvot vuotaa verta, mut sillon mä huomasin. Kato se puhelin sattu oleen siinä ihan lähellä ja mun silmiin osu et se vilkku siinä. Se oli joku outo numero ja ajattelin et se olis kuitenki joku turha lehtikauppias. Mä vastasin. Ja vittu musta tuntuu et munki sydän pysähty ku sain siel puhelimes kuulla et Will oli töis saanu sydänkohtauksen. Siis... sydänkohtaus, kakskytäyheksän vuotiaana, ei kukaa saa sydänkohtausta niin nuorena. Se joku Williamin sihteeri kerto mulle mihin sairaalaan Will oli viety ja mä lähin sinne siltä seisomalta. Hyvä et ehin pukee paidan päälleni ku jo ryntäsin mun autooni ja lähin sinne sairaalalle. Laitoin vaan kengätki jalkoihin ilman sukkia, siitä hyvästä sainki iltaan mennes kivat rakot jalkoihin, mutta ihan sama. Mun rakot ei kyl tuntunu missää siihen verrattuna et William oli saanu sydänkohtauksen. Matkal sinne sairaalaan mä vaan mietin et miten se voi olla mahollista, William oli tosi terve, ei ollu ylipainoo eikä mitää, se kävi kerran päiväs lenkillä ja söi enimmäkseen tosi terveellisesti. Ja siis ei sillä sillon ollu ees ollu niin paljoo töitä tai mitää. olihan sillä välillä liikaa töitä, välillä se oli melkein öitä siel toimistollaan ku se selvitti asioita perinpohjasesti. Mutta ei sillon. Sillon oli just takana suhteellisen helppo viikko, miten se ees oli mahollista et se oli saanu sydänkohtauksen?

 

Siel sairaalalla mä vaan etin nopeesti käsiini jonku joka osas kertoo minne Will oli viety ja pääsin näkeen Williamin. Se oli taas ihan kunnossa, se oli saanu joitain lääkkeitä ja istu sängyllään ja hymyili mulle... ja vakuutti et se on taas kunnossa, tosin se näytti paljo väsyneemmältä ku yleensä joten mä tiesin et se vaan esitti olevansa ihan ok. Mua oksetti, tuntu niinku kaikki toi ois ollu unta. Että Will ihan huvikseen istuis sairaalan sängyllä ilman mitää sen suurempaa syytä, ei Will voinu olla sairaana, mä olin se joka söi huonosti ja valvo epätasasesti ja polttiki jotain kymmenen vuotta. Mä kyselin kaikilta mitä oli tapahtunu, lääkäreiltä ja kaikilta, mut kukaa ei osannu selittää ennen ku oltais tutkittu lisää. Ja kyllä ne tutkiki. William jäi sinne yöksi ja mä en suostunu lähteen kotiin vaik se yritti pakottaa, lopuks ne sai mut lähteen kotiin ihan vaan sillä et Will sano et se ei sais nukuttuu jos oisin siel ja niin mä lähin. Ja kotona mä googletin kaiken mahollisen tiedon sydänkohtauksista suomeksi, enkuksi ja ranskaksi ja luin niitä melkein koko yön. Mä nukuin sillon ehkä loppujen lopuks jotain pari tuntii ennen ku heräsin, soitin töihin et en pääse tuleen ja menin takas sairaalalle.

 

Jo parin päivän päästä Will pääsi kotiin ja viikkoo myöhemmin se kävi kuuntelees millasii tuloksii ne oli saanu sen testeistä. Sil oli ilmesesti synnynnäisesti aika korkee verenpaine ja heikko sydän, huono yhdistelmä siis. Mut sitä syytä et miksi sen sydän oli huonos kunnos ne ei tienny. Se vaan oli, ilman mitää kunnon syytä Williamin sydän vaan oli tosi heikko. Se lääkäri suositteli Williamille et sen pitäis ottaa vaik lomaa tai jotain ja rentoutuu enemmän ja olla rauhallinen, mut Williamin tuntien mä tiesin heti et sitä ei tulis tapahtumaan. Se sai kans joitain verenpainelääkkeitä joita sen piti vetää ainaki seuraava vuosi. Loppujen lopuks siinä kävi sillon niin et se söi niitä lääkkeitä ihan lopun elämäänsä... Willin verenpaineen kans ei vuosi riittäny mihinkää.

 

Otti se sit lomaa hetkeksi, oikeestaan siksi et sen työpaikal ne pakotti sen oleen vapaalla viikon ja mä otin kans lomaa siks aikaa. Mä halusin kato ite vahtii et Will ei riekkuis liikaa ja pilais hyvää lomaa stressaamalla muista asioista. Mä yritin parhaani mukaan tehä sen puolesta kaikkee mitä se anto mun tehä, hakee sille kaikkia juttuja ja sillee. Ja koitin saada sen tyyliin kattoon vaan leffaa mun kans sohvalle et se vähä rauhottuis. Mä olin ihan helvetin huolissani, mut toisaalta sil oli lääkitys joten mä päätin uskoo et ne lääkärit tiesi mitä ne teki. Et se lääkitys sit pitäis Williamin kunnossa.

 

Mä menin sillon jopa pari kertaa lenkille Willin kans ihan vaan ku halusin nähä et se ei rasita itteensä liikaa siel ja ku mä olin mukana, ei se oikein pystynykkää rasittuun. Mä ku en viitti juosta jos ei oo pakko, joten me vaan käveleskeltiin sillee hitaasti siel puistos joka oli meidän korttelista seuraavana. Ihan käsi kädes ja kaikkee, silleen niinku pariskuntien kuuluuki. Sellanen yhessäolo oli meille aikalailla uutta, me ei yleensä tollee käveleskelty yhessä mut sillon ku tehtiin sitä, se oli musta tosi kivaa. Vittu mä vaan halusin niin lujaa pitää Willin turvas, huolehtii siitä. Mä sanoin sen sille sillon jo et mä voin kyl tehä enemmänki töitä jos Will haluis vaik lopettaa työnsä. Et kyl me pärjättäis vaikka Williamin palkka oliki paljo parempi ku mun. Ja siis, mutsi ja faija oli molemmat ihan valmiita tyyliin myymään sielunsa et ne ois voinu auttaa Williamia. Ne oli nähny et se tekee mut onnelliseks ja ne piti siitä. Ja ne oli ihan yhtä huolestuneita ku mäki.

 

Silleen meni viikko. Oli ihan kivaa olla yhtäaikaa lomal Williamin kanssa, viettää sillee aikaa yhessä. Ja se tuntu voivan paremmin päivä päivältä joten mä luotin lääketieteeseen ja mä luotin Williamiin. Että se osais lopettaa ajoissa jos sen tulis liian tukala olla, jos tuntuis et ois tulossa toinen sydänkohtauks.

 

Viikon jälkeen Will palas töihin, jatko samaa rataa ku ennenki mutta verenpainelääkityksen kanssa, joten oletin et se sit jaksais paremmin. Oli se virkeempi, se lyhyt loma oli tehny hyvää meille molemmille joten mä päätin uskoo et nyt asiat ois hyvin. Ja oli ne ihan hyvin joo. Mut parin vuoden päästä, ku William oli vasta kolkytäyks, se teki viimesen keikkansa syyttäjänä. Se tapaus tuli Williamille vähä niinku sillee tutun tuttujen kautta. Kato sen mun työnantajan Noëlin kumppani Charnell pyys Williamia syyttään sen bestiksen Alecin paskaa poikakaveria Jonathania siitä et se oli tyyliin hakannu Alecin uuden poikakaverin Emmanuelin. Kuulostiko tarpeeks hankalalta? No voin sanoo et se oli kyl just typerää. Olin tavannu sen Alecin pari kertaa ja vittu se vaikutti ihan idiootilta. Jotenki sellaselta ihme löyhäpäältä jolla ois siin kokoajan hyvä poikakaveri siit Emmanuelista, mut silti se vaan sääti ja sääti sen saakelin Jonathanin kans. Ilmesesti Jonathan oli vaan jotenki niin ihana ku se oli sellane vaarallinen ja kauhee kusipäämulkku.

 

Mut siis sitä Jonathanii Will sit syytti vikana hommanaan ja voitti sen jutun ja melko pian sen jälkeen se sai toisen sydänkohtauksensa. Sen lääkkeet oli lopetettu joskus puoli vuotta sitä ennen ja se oli taas uuvuttanu ittensä uudestaan työllään. Taas mulle soitettiin sen töistä ja kun mä näin sen numeron mä tiesin heti mitä on tapahtunu, mä vaan pelkäsin siinä vastatessani et se ois tyyliin kuollu tai jotain. Mä vaan toivoin et se ei ois kovin vakavaa. Mä lähin töistä kesken kaiken ja taas kerran mä sain kaahata sairaalalle. Tällä kertaa William oli selkeesti huonommas kunnos, se makas siel sängys kaiken maailman letkujen pääs ja mun sisälmyksiin sattu ihan helvetisti kattoo sitä. Mä oisin halunnu huutaa sille et vittu kato nyt, miks et relannu ku vielä voit, mutta mä vaan menin sen luo ja otin sen kädestä kiinni ja sanoin et kyl kaikki vielä hoituu parhain päin.

 

Se oli rankkaa aikaa, Williamin lääkärit sano sille et nyt se lopettaa työnsä tai kuolee ja hetken mä pelkäsin et se mielummin kuolis ku lakkais tienaamasta rahaa ja jäis mun palkkani armoille, mut se suostu siihen. Se otti loparit täydellisestä työstään ja oli tyyliin ekaa kertaa elämässään oikeesti työttömänä. Mä otin taas viikon lomaa et sain oltuu Williamin kans ja iteasias samoihin aikoihin se vitun Jaakko, se Willin vanha fuckbuddy Suomesta muutti Ranskaan. Ilmesesti se sai joitain kuvittajan ja graafikon töitä täältä Pariisista. Mut siis vaik viel pari vuotta sitte mua ois vituttanu et se muutti sinne mut nyt, mä olin oikeestaan aika ilonen. Nyt Pariisis oli joku jonka kans Will voi vaan hengata, ne oli sopinu vanhat riitansa ja oli vaan kavereita ja mä luotin Williamiin täysin et se ei pettäis mua... ja muutenki... William tais siinä vaihees olla jo vähä liian vanha Jaakolle, se tuntu nimittäin tykkäävän aika paljo itteään nuoremmista.

 

Mä kyl vähä esitin sillee kuivaa Jaakon seuras, en mä ny vaan voinu yhtäkkii olla ihan ok sen kans vaik oikeesti musta oli hienoo et se oli Williamin tukena. Meil oli jotain yhteistä Jaakon kans, me molemmat välitettiin Willistä ja musta Will ansaitti kaiken mahollisen hyvän mitä sille joku voi antaa.

 

Sillon ku Will jäi työttömäks mun mutsi kans kävi meil usein tapaas Williamia ja tarjoutuus et se vois auttaa sitä siivoon mut Will kohteliaasti kieltäytyi joka kerta. Ei siks et se ei ois halunnu rasittaa mun äitii vaan ihan vaan siksi et sen mielestä ees mun mutsi ei ois siivonnu tarpeeks hyvin Williamin standardeihin nähden. Tosin mä ymmärrän Williamia, musta tuntuu et mutsi ei ees osaa siivota, meil on kotona aina käyny siivooja. Mut ei, ei mulla ja Williamilla, ees ammattimainen siivooja ei riitä, vain ja ainoostaan William on maailman ainoo ihminen joka osaa siivota tarpeeks hyvin.

 

Luku 17, kun William oli työttämänä kotivaimona ”nyrkin ja hellan välissä.”

 

William oli yhteensä pari täyttä vuotta kotona tohon aikaan, ihan vaan työttömänä. Se oli siistiä, aina ku mä tulin töistä kotiin, Will oli laittanu ruokaa ja siivonnu koko talon ja kaikki oli muutenki hyvin. Me oltiin sillon kyl onnellisii ja William teki enemmän taidetta ku koskaa aiemmin. Se teki tosi paljo maalauksia, sellasia aika synkkiä, mut musta ne oli hienoi. Niis oli kaikkee tosi vihasta ja mä näin et siin sen taiteessa oli sellanen oudon tuskanen tunne mukana. Musta tuntuu et ne kerto Williamin elämästä... mä oon unohtanu kertoo teille yhen jutun. Ei ihmekkää et en ollu kertonu siitä ku se oli sellanen asia mistä mä ja Will ei oikeestaan puhuttu, mut Williamilla oli sen vasemmas käsivarres aika pahat arvet jotka oli tullu selkeesti jostain viiltelystä.

 

Mä kysyin niistä siltä joskus vasta sillon ku asuttiin yhessä Pariisis, vaikka olin mä nähny ne jo siel lukios ku oltiin kämppiksii. Se sanoi et se oli nuorena tosi vihanen ja sen vaan piti saada purkaa sitä johonki... ja ku se oli sellasen hienon perheen lapsi, ei sa vaan voinu mennä hakkaan ihmisii kaduilla joten se purki vihaansa itteensä. Se ei silti haitannu mua, mä ymmärsin Williamia, mäki olin ollu vihanen nuori vaikkaki mä olin purkanu sen kulkemalla huonos seuras ja tekemällä kaiken just väärin. Musta tuntuu et Williamin piti viillellä itteensä siks et se oli ainoo keino jolla se pysty pitään sen vihansa aisoissa, sillee et se pysty silti pitään yllä täydellisyyden kulissia, et se pysty oleen se täydellinen lapsi jota sen vanhemmat siltä odotti.

 

Ei se tehny sellasta enää sillon, se aikusena purki sitä vanhaa, ja varmaan uuttaki, vihaansa taiteeseen... taiteeseen tai muhun. Se oli hyvä et se ehti sillon työttömänä maalaan et sil oli aikaa käsitellä sitä kaikkee mitä sillä oli päässään. Will oli opiskellukki sitä taidetta sillon Lontoos ollessaan, joten kylhän se osas sen tekniikan ja sillee... ja se sisältö oli tosi voimakasta. En mä siis tajuu taiteesta oikeestaan mitää, mut kyl mä näin et Williamin taide oli jotenki tosi erilaista ku se taide mitä mä normaalisti näin joissain vitun kuivis galleriois mihin Will mut pakotti katteleen joitain saatanan tylsii maisemia joistain kuralammikoista ja paskasista soista.

 

Vittu tuli just mieleen, me kerran käytiin Suomes käydessämme kattoos jotain näyttelyy jossa oli suomalaisii taiteilijoita, sellasia oikein kansallisaatteellisia ja joitain Suomen ylpeyksiä ja en voi muuta sanoo ku et oli se vaan hirveetä. Sillee, mä en osaa ite maalata enkä mitää, mut ku mä katoin niit kuvii, mäki tajusin heti et noi ei oo nyt yhtää kohallaan. Siin oli joku vitun peltomaisema jossa oli sellasii vittu koirankopin kokosii latoja. Eikö ne saatanan paskamaalarit osaa kattoo minkä kokoselta oikee lato näyttää. Hei, lato on sen kokonen et sinne mahtuu vaik traktoril sisään eikä joku sellanen pieni leikkimökki johon mahtuu ehkä puoliska lasta leikkiin. Niinku, mäki tajuun enemmän perspektiivisyydestä ku jotku tollaset paskat wannabetaiteilijat. William taas, se oli musta oikeesti hyvä.

 

Yks asia joka kans kannusti Williamia tekeen tota taidettaan oli kyl se että jotain viikon työttömänä oltuaan se totes että meidän kämppä ei toimi sen harrastusten kannalta kauheen hyvin ja se pyys multa et saako se uudelleensisustaa sitä. No mä tietty lupasin et se saa tehä ihan mitä sitä huvittaa ku ei mulla mitää sitä vastaankaa ollu, kuhan saisin pitää tietokoneeni ja kahvinkeittimeni, mulle kelpas kaikki mitä Will ikinä vois keksii.

 

Niin meidän olkkari sitte vaan muuttu normaalista olkkarista jossa oli nurkas mun työpöytä normaaliksi taiteilijastudioksi jossa oli nurkas mun työpöytä. Oli siel yhä meidän sohvat, televisiot ja muut, mutta ikkunaseinälle tuli kaikkia Williamin hyllyjä ja maalaustelineitä. Joka paikka täynnä kaikkii maalipurkkei ja pensseleitä ja muuta ihme kamaa jonka käyttötarkotuksesta en tiä yhtää mitää. Ne taulupohjat ja muut sellaset oli ihan helppo ymmärtää et mihin niitä tarvi mut sit sillä oli siel kaikkia ihan ihmeellisii metallisii välineitä ja kaikkii erikoisia litkuja ja liuottimia pulloissa, joista mä en tajunnu et mihin sellasii muka ihan normaalis maalaamises tarvi. Mutta onneksi Williamin oli sit hyvä työskennellä siel ja se sai keskityttyä taiteeseensa tyyliin ekaa kertaa elämässään oikein toden teolla, ilman mitää järkyttävää työstressiä joka häiritti sen luovuutta sillon aiemmin jatkuvalla syötöllä.

 

Will teki tosi pitkään niit maalauksiaan siinä ja mun mutsi oli sille silleen et pitäsit ny näyttelyn hyvä mies, noi on niin hienoi et niitä kehtais näyttää oudommillekki. Mut täydellisyyden tavottelijana Williamin oli vaan pakko säätää niit kuvii jatkuvasti kohti jotain viel parempaa ties miten kauan ennen ku se sit pysty pitään näyttelyn. Lopulta William sitte meni ja vuokras galleriatilat ja piti näyttelyn, joka oli musta paras näyttely mis oon koskaa käyny. Sen näyttelyn nimi oli ”the french” niinku ranskalainen, mutta enkuksi. Se kuvas kai sit sitä miten William oli britti, puhu englantia ja sillee, mutta oli sit muuttanu ranskaan mun kanssani ja siitä oli tullu ranskalainen.

 

Mua ei oo koskaa kiinnostanu käydä näyttelyis, mut se oli hieno näyttely. Mä olin Willin seurana siel sen avajaisiski , seisoskelin siel Willin vierellä ja hörpin ilmasta punaviiniä ja kattelin miten ihmisii vaan lappas sisään enemmän ja enemmän, melkein tuntu et ne ei enää ees mahtuis sisään sinne pienehköön galleriatilaan. Mutsi oli mainostanu sitä tyyliin kaikille tutuilleen ja se oli laittanu sen kans sen muotilehtensä menopalstalle, kato päätoimittajan oli helppo lisätä sinne mitä ikinä halus, joten siitä tais tulla suurin osa niistä kävijöistä.

 

Will sai myytyyki sen näyttelyn jälkeen niinku melkein kaikki niistä teoksistaan, se oli ihan jees, ei ne ois ikinä mahtunu kaikki meidän kämppään seinille tai ees varastoihin. Yhen taulun kohal mua kyl vähä harmittiki ku se lähti jonku randomin matkaan. Siin taulus oli sellanen korppimainen tumma hahmo ja sit siin näky käsi josta vuosi keskeltä verta... ja mä olin ihan varma et se kuvas mua, sitä miten mun kämmenes oli se arpi siit ku teininä löin siit sen veitsen läpi, ja se korppi, aattelin et se tuli siit tatskasta joka mul oli seläs, se tosi iso korppi josta olin kertonukki. Oisin melkein halunnu pitää sen itelläni mut joku porho osti sen, enkä oo sen jälkeen nähny sitä kertaakaa.

 

Siel näyttelys oli sit ilmesesti joitain tyyppei jostain ihmeen Pariisin taideyliopisto instituutista ja ne oli Williamille silleen et ”Työsi ovat erittäin mieltäkiihottavia ja haluaisimme mitä innokkaimmin työskennellä kanssanne jollakin saralla hyvä herra Ramsay.” Ja ne anto Williamille korttinsa. Will sit selvitti asiaa ja sai tietää et siel yliopistossa oli paikka taidehistorian opettajalle ja niinpä Will sit haki sitä paikkaa. Ja kuten aina, se onnistu siinä mitä se yritti. Kaks vuotta työttömänä oltuaan William siis alotti työt opettajana yliopistossa. Se opetti taidehistoriaa ja piti niille opiskelijoille jotain piirustustuntei joissa piirreltiin joitain alastomia ihmisiä ja kukkavaaseja mallista.

 

Eka mä olin tietty tosi huolissaan, olin ihan varma et se taas stressais ittensä kuoliaaks ja sais sydänkohtauksen ja tällä kertaa se kuolis, mut ei. Iteasias se oli aika hyvä juttu sille, Will tykkäs siit hommasta selkeesti enemmän ku siitä paskasta syyttäjän virastaan. Se teki töitä aika paljo mut se nautti siitä. Sen palkka ei ollu niin hyvä ku siel lakifirmas mut ei se mitää, se tuli kotiin tyytyväisenä ja piti mut hyvin tyytyväisenä... okei, meniköhän nyt taas vähä liian yksityiskohtaseksi... En oo ihan varma enää mitä sopii kertoo ja mitä ei.

´

Luku 18, William on taas töissä mut tällä kertaa se tekee jotain joka ei oo paskaa.

 

William oli opettajana tosi pidetty, tosi jännä ku se ite sano et se olis huono opettaja ja että se ei tykkäis muka siitä et pitää kokoajan olla ihmisten seuras, mut kai se sit on eri asia sillon kun saa olla opettaas jotain sellasta mitä rakastaa niin paljo ku Will rakasti taidetta. Se oli iteasias ehkä vähä liianki pidetty siel. Siel koulus nimittäin oli sellanen opiskelija ku Oliver Perrin, tosi laiha ja ihan riutuneen näkönen poika, sellanen perus taiteilijan olonen, tukka värjätty ja vähä rasvanen ja siis ku sanon et se oli laiha, tarkotan kans et niinku tosi laiha. Sen kädet oli niinku jotku tikut, näytti siltä et mä oisin pystyny katkaseen ne ihan tosta vaan paljain käsin. En tiä pitikö se itteensä kivan näkösenä niin laihana mut musta se näytti ihan luurangolta. En sitte yhtää tiä miks, mut jossain vaihees se tuli töihin siihen meidän alakerras olevaan leipomoon ja ku kävin siel joskus Williamin kans, se poika katteli Williä ihan onnessaan, just sillee tosi ihastuneena. Ilmesesti se ei silti ollu mikää vakava ihastus, mua vaan huvitti se, en siis ollu mitenkää mustasukkanen tai mitää sen tapastakaa. Sellanen niin nuori poika, vasta jotain kaheksantoista, ihastunu vanhempaan opettajaansa. Sellasta ny sattuu vähä aina ja William ny oli mun kans ihan vakavas parisuhtees joten ei mun tarvinnu pelätä et siitä mitää tapahtuis.

 

Ja se ihastus kai meni muutenki helpolla ohi, ei se poika jääny ees mitenkää haikaileen ku se tajus et turhaa sen on ihailla ku Will on mun kans. Parit kerrat se kävi meillä kotonaki, ku se kävi alakerrasta tuomas meille ylös jotkut croissantit Williamin soitettua ja tilattua ne meille suoraa kotiin kuljetettuina. Ei niillä yleensä ollu kyl mitää kotiinkuljetuspalveluu, mutta William oli siel hyvä asiakas, se osti jotain melkein joka päivä, joten me saatiin erioikeuksii.

 

Se leipomon mies kuulu itekki kans siihen meidän naapuruston väkeen, se ties meistä enemmän ku monet läheisetkää tutut, meidän naapurien keskuudes ku noi juorut liikku nopeesti. Ne ties aina koska oltiin tapeltu ja koska sovittu. Mä oletan et ne siel kuunteli stetoskooppi seinää vasten ihan into piukeena et koska taas tulee hyvää draamaa ja koska mennään pornon puolelle. Ja sit ne käytäväs ja pihalla hymyili sillee merkitsevästi ja joskus joku muori tuli mulle jopa sanoon et pyydäs nyt jo Williamilta anteeksi ku ootte niin monta päivää tapellu. Sellasta kivaa naapurirakkautta ne meille vaan yritti osoittaa, vähä tungettelevaa mut toisaalta ihan jees, ne kuitenki joutu kestään meidän meluamista ku asuivat siellä joten mulla on sellanen olo et niil kyl tais olla oikeus sanoo meille jotain jos oli jotain sanottavaa.

 

Nyt kerron tähän väliin yhen jutun joka kyl menee tosi rajoille et kannattaako kirjottaa. Ku mä en siis tykkää yhtää kirjottaa mitää kauheen yksityisii asioita, enkä ainakaa mitää intiimei juttui, mutta tää nyt sattuu oleen sellanen tarina jonka muistan tosi tarkkaan ja joka musta on hirveen huvittava. Ku siis, mullahan on naama täynnä lävistyksii, mulla on kaks huulikoruu alahuules, sellaset snakebitesit, sit sellanen bridge läväri nenänvarres, molemmis korvis yhteensä kolme rengasta, sekä rustos et korvanlehes, toises korvas ne on jaettu vähä eri lailla ku toises. Ja sit ei ne siihen viel loppunu, vaan mulla on kieles sellanen tappi ja vasemmas kulmas kulmakoru ja sit viel viimesenä niskas sellanen nape. Googlettakaa niitä jos ette tiedä millasii noi kaikki oli.

 

Mutta siis mä olin tykästyny lävistyksiin jo teininä, musta uuden lävistyksen ottaminen oli aina sillee jotenki sellanen tosi hieno kokemus. Et ennen ku sen ottaa se vähä jännittää ja sit jälkikäteen tuli aina jotenki sellanen hirveen tyytyväinen olo itteensä, ihan niinku ois saavuttanu jotain kovinki siistiä ja hienoo vaikka oikeesti oli vaan käyny ottaas uuden reiän itteensä.

 

Mut William ei ihan piitannu mun kaikista lävistyksistä. Se bridge ja nape tais sitä eniten häiritä tai sit se kulmakoru, niistä se ei jotenki tykänny vaikka se oliki niidenki kans ihan ok. Kielikorusta se tais tykätä eniten ihan vaan siks mitä kaikkee sillä pystyi tekeen ja huulikorut tais mennä sen mielestä ihan vaan nostalgian voimalla, niistä toinen mulla oli nimittäin jo sillon ku oltiin lukiossa. Mutta olin siinä sit alkanu puhuun uudesta lävistyksestä mut William ei oikeen syttyny ajatukselle. Se oli sitä mieltä et ei sellasia, et alkasin vaan näyttää tosi typerältä ja kaikkee, mut mulla oli suunnitelma.

 

Mä ootin et Williamil oli sellanen yks työreissu, ne meni johonki ties minne sen luokan kans katteleen taidetta pariks viikoks, muistaakseni ne lähti Roomaan just sen taidehistorian ryhmän kans ja kiersivät siel kaikki maholliset antiikkiset taidesysteemit joista mä en oo koskaa tajunnu mitää. Se reissu siis tarkotti sitä että mulla oli täydellisen hyvin aikaa ottaa ja parannella yks läväri, ja niin mä kävin ottaas kaikkein jännittävimmän lävistykseni. Sillon olin ihan helvetin hermostunu ku menin hakeen sitä, mutta se oli vähemmän kipee ku oisin uskonu, se oli oikeestaan ihan ok jo parin päivän päästä. Mun kulmakoru aikoinaan otti varmaan vuoden et se parantu kunnolla, mut toi oli ihan helppo.

 

Mä otin sillon siis prince albertin. Jos joku ei tiä mikä se on, mä selitän. Se on siis genitaalilävistys, toisin sanottuna se on rengas joka roikkuu suoraa peniksen päässä, sillee et se menee siit huipulta sisään ja tulee siit alta ulos. En selitä totakaa nyt kuitenkaa liian tarkkaan mut senki pystyy googlettaan jos ei tee pahaa katella kuvia toisten vehkeistä.

 

Sit mä vaan oottelin pari viikkoo et se sai rauhas toipuu, ne kyl sano et saa alkaa harrastaa seksii vaikka heti kuhan käyttää suojausta, mutta musta oli silti parempi antaa sen parantuu jonku aikaa. Ja sit parin viikon päästä William tuli kotiin kiukkusena ja väsyneenä. Will oli aina vihanen ku se tuli jostain pitkältä reissulta, johtu varmaan siitä et se oli joutunu oleen pitkän ajan putkeen sillee tosi kohtelias kaikille ja oleen töissä. Ei se ny sillee rasittavaa siit ollu mutta se väsytti sen aina niin totaalisesti et sit ku se vihdoin tuli kotiin, se vaan haluski olla hetken ärtyny ja huonolla tuulella.

 

Mä nousin tuolistani ja tulin sitä vastaan ja Will vaan näytti tyytymättömältä kodin yleiseen kuntoon tai johonki vastaavaan ja selkeesti se vaan mietti et mistä se vois alkaa valittaan et se sais vähä purkaa turhautumistaan. Mut mä vaan hymyilin sille ja sanoin et mulla on sille yllätys ja alotin vaan avaan housujani. Ja William tietty oletti et voi vittu nyt se vaan luulee et mua kiinnostaa sen kyrpä heti ekana ku tuun kotiin, just niinku olin ajatellukki et se tekis, se vaan tuhahti ja avas jo suunsa sanoakseen et sitä ei huvita nyt tollaset.

 

Mutta sit se näki sen, mun uuden lävistyksen ja sen silmät laajeni tosi isoiksi... ja sit se hymyili ja pudotti laukkunsa siihen paikkaan ja sano et nyt tota pitää päästä testaamaan.

 

Kyl me sitte testattiinki, koko lopun iltaa ja kerranki mä olin onnistunu harhauttaan Williamia tarpeeks et se ei ehtiny olla vihanen mulle. Mut joo, se tais olla eka mun lävistyksistä josta se oikeesti tykkäs. Se oli sen mielestä jotain uutta ja tosi jännittävää ja piristi vitsit makuuhuone-elämää ja kaikkee. Ja mä ite oon yhä sitä mieltä et se tais olla mun paras lävistys. Mikä tahansa mistä William tykkäs oli musta sellanen asia mistä mä voin olla ylpee. Siks mä siis kerroin tonki jutun, vaik toi oliki tosi yksityinen ja kaikkee, ja aika intiimi, vittu mähän puhuin just vehkeestäni ties kuinka paljo enkä tasan ois kertonu siitä jos se ei ois ollu asia josta William tykkäs tosi paljo. Kuulostipa typerältä toiki. Noh, kai se kuuluu parisuhteeseen et tykätään sit toisen vehkeestäki.

 

Okei, nyt lopetan mun... välineistöstä puhumisen tähän. On mulla varmana vielä jotain järkevääki sanottavaa.

 

Mulkuista puhumisen jälkeen onki hyvä siirtyy puhumaan yhestä kaikkein suurimmasta mulkerosta, eli Jaakosta.Eikö ollukki hyvä aasinsilta, oikeen tunnen itteni ihan saatanan älykkääksi.

 

Mutta asiaan, niinku mä jo kerran täs myönsin, sen olemassaolo helpotti Williamin elämää sillon ku Will oli vielä työttömänä, mutta pakko mun on myöntää et olin sillee vähä huolissaan niiden ystävyydestä. Kato jos ne oli joskus nainu aikoinaan, se ei ois niin vaikeeta että ne ajautuis siihen uudestaan. Tai siis mä luotin Williamiin ihan täydestä sydämestäni, mutta en Jaakkoon, en sitte tipan tippaa. En mä voinu tietää jos se ois vaikka alkanu yrittään hiplata Williamia heti ku Will ois vähäki selkäänsä kääntäny tai jotain muuta sellasta. Mut siinä jotain vuoden sen jälkeen ku Jaakko oli muuttanu Pariisiin, se löysi itelleenki poikakaverin ja se helpotti mua paljo. Musta tuntui että siinä olis syy joka vähentäis entisestään sitä todennäkösyyttä et Jaakko haluis jotain fyysistä Williamilta. Will kertoili siitä pojasta mulle, se oli joku reilusti Jaakkoo nuorempi, Dominik nimeltään ja ilmesesti tosi mukava ja aika urheilullinen, mutta Williamilla ei ollu mitää hajuu minkä ikänen se poika oli... ja Will kuulosti vähä huolestuneelta.

 

Mut sit kerran mä näin sen ja Jaakon yhes jossain. Tai siis eka mä näin Jaakon auton, se oli helppo tunnistaa ku se ajo sellasella helvetin isolla citymaasturilla ja sit sellanen ihan kakaran näkönen pieni räkänokka juoksi sinne autolle. Ja mä olin jo ihan varma et okei, nyt Jaakko sit vihdoin näytti millanen pedari se oikein oli, et se sitte houkutteli siinä just jotain kakaraa autoonsa tarjoomalla karkkia tai jotain, mut ei, se kakara pussas Jaakkoo suoraa suulle sen verran ronskisti että se oli selkeesti tehny sitä ennenki ja sitte se vaan nousi skeittilautansa kans kyytiin niin tottuneesti et tuntu ku se ois tehny niin aina. Mä siis kattelin tätä kaikkee omasta autostani ku ootin et William tulis takas autoon jostain leipomosta tai apteekista tai muusta vastaavasta kaupasta johon en koskaa jaksanu ite mennä sisään ja kun Will sit vihdoin tuli takas autoon ja mä osotin Jaakon autoo sille, se vaan sano että ai siinä onki Jaakko ja sen uus poikakaveri Dominik. Vittu mä olin järkyttyny, kysyin Williamilta et onko toi ees täysikänen, mut ei William sitte tienny. Mut ilmesesti se sit oli tarpeeks vanha et se ei ollu laitonta toimintaa? Will sano että se oli kysyny Dominikilta siitä mut se oli vaan loukkaantunu siitä että sitä pidettiin alaikäsenä ja ilmesesti se olivaikuttanu ihan vastuulliselta tyypiltä se Dom. Jaakko sit kai vaan oli löytäny itelleen täydellisen kumppanin, laillisen mutta alaikäsen näkösen.

 

Hyi vittu, mua ihan puistattaa ajatellakki niitä yhes.

 

Mut Dominikin olemassaolo aiheutti sen että mä pystyin oleen enemmän rauhas sillon ku William oli tapaamas Jaakkoo. Ne piirsi usein yhessä ja teki joitain sarjakuviaki. Oikeesti ne oli tosi hyviiki välillä ku Will näytti niit mulle. Mä luin niitä ihan mielellään vaikkaki sit aina jossain vaihees Jaakko laitto niihin sarjiksiin joitain ihan ihmeen lonkerojuttuja jotka niinku... raiskas niitä hahmoi ihan randomisti. Niinku mikä vitun pointti siinäki oli että joka ikises tarinas piti tulla joku mustekalahirviö jolla on kauhee mielihalu tunkee lonkeroitaan ihmisten jokaseen kehonaukkoon. Mä oon melkolailla varma et Jaakolla on pahasti muutama ruuvi löysällä sen pääs. Hatunnosto vaan sille Domille et se kestää sellasta saakelin iljettävää friikkiä joka vaan istuu koneella haisemas pahalta, kattoo pornoo ja piirtää mustekaloja raiskaamas viattomia siviiliuhreja. Joo, niinku tästä kaikesta varmaan tajuu, en mä viäkää pystyny pitään Jaakosta.

 

Kaikkee siinä sit tapahtu, ku me vaan oltiin yhessä. Siinä oli taas sellanen tosi pitkä aika jollon kaikki oli vaan hyvin ja me vaan eleltiin silleen ihan normaalisti. En mä oikein ees keksi siitä ton enempää kerrottavaa ku mitä oon jo kertonu. Meillä oli noita tuttuja, Jaakko, Noël, mun vanhemmat ja sillee.

 

Joskus Williaminki vanhemmat kävi meillä, mut ne meni aina yöksi hotelliin. Se oli ihan hyvä, meidän kämppä oli sillee iso, mut se oli iso siks et siellä oli ihan vitun isot huoneet, ei sillee et siel ois paljon huoneita. Meillä oli siel oikeestaan vaan kaks oikeeta huonetta. Ku mun työhuone, olkkari ja keittiö oli kaikki yhtä ja samaa sellasta isoo tilaa jossa oli vähä väliseinii, mutta ei mitää ovia tai sellasia. Sit makkari oli erikseen ja se oli tosi iso. Lisäks meillä tietty oli parveke ja sit suihkutilat ja vessa ja sellanen vaatehuone, mut ei ne oo sellasia huoneita joissa vietettäis aikaa, joten niit ei lasketa. Ja vaikka olkkaris oiski ollu ihan hyvin tilaa vaikka yhelle tai kahellekki lisäsängylle, ei William ois antanu laittaa sinne sellasia ku ne ois pilannu sen sisustuksen joka henki esteettistä taiteilijaresidenssimäistä miljöötä tai jotain muuta tollasta tosi snobia.

 

Noihin aikoihin mä aloin miettii sitä sillee tarkemmin. Ku siis kyl mä tiesin et mä ja Will tultais oleen yhessä meidän elämien loppuun asti, mut mä vaan aattelin että haluaiskohan William siitä jotain todisteita. Niinku Bere aikoinaan halus ihan pakolla päästä naimisiin. Ja mä aloin miettii sitä tarkemmin ja tarkemmin. Siis, me asuttiin Ranskas ja valitettavasti siel homot ei päässy naimisiin joten se oli tietty pois laskuista mut oli siin kaikkee muutaki. Niinku, parisuhteen voi sillee rekisteröidä ja kaikkee...

 

Kun me oltiin sitte kolkyt kaheksan, mä olin saanu koottua itteni ja kerran kun me vaan istuttiin yhessä kattomas TVtä, sillee et William nojas mun kylkeeni ja mä pitelin sitä kainalossani, mä kysyin siltä tota asiaa ihan helvetin vaikeena. Taisin sanoo sen jotenki silleen et ”Will, tota... mä oon ajatellu että jos, eiku. Will, mennäänkö kihloihin? Mä haluan että sulla on sormessas sormus joka näyttää kaikille että me ollaan yhessä ja sä oot mun ja mä oon sun ja kukaa ei voi tulla meidän väliin ja me tullaan oleen yhessä lopun elämäämme.” Ja Will kattoi mua taas sillee ku se katto mua sillon ku onnistuin yllättään sen ilosesti. Ja siis tietty se vastas siinä kyllä ja kaikkee, ja sit me käytiin lyhyt väittely siitä et mä halusin ostaa ne sormukset yksin vaikka sainki huonompaa palkkaa ku William.

 

Kerroin nyt kyl pitkän tarinan kauheen lyhyesti, mutta siis se oli vaan jotenki niin kaunis hetki, sellanen että mä melkein haluun pitää sen vaan meidän välisenä. Mä tiän että kun mä vanhenen ja aika kuluu, se muisto tulee himmeneen mun mielessä, sillee et mä muistan sen koko ajan huonommin ja huonommin. En mä nytkää muista sitä enää niin kirkkaasti ku vaikka vuosi sitte, mut niin muistoille kuuluuki käydä. Et ne muuttuu mieles himmeemmiksi ja himmeemmiksi. Jotkut niistä unohtuu täysin mut tärkeimmät jää. Niinku ne hetket ku William on ollu onnellinen, ne hetket on himmenny mun mieles jonku verran mutta sen ilmeen sen kasvoilla mä muistan aina, sen ilmeen mistä mä tiesin että mä olin tehny sen onnelliseks.

 

No, niin me sit mentiin ja ostettiin itellemme sormukset. Tai siis mä ostin, kerranki sain tahtoni läpi ja voitin taistelun William Ramsayta vastaan. Se tiesi et se oli mulle tärkeetä et sain antaa sille lahjaksi ne sormukset, vaikkaki sit se vittuili mulle sanomalla et sen tarvii ostaa kaikki ruuat ja maksaa laskut koko seuraavan kuukauden ajan... eikä se ees ollu kauheen väärässä, sormusten ostamisen jälkeen mä olin ainalailla köyhä, kato Williamin oli pakko saada parasta mahollista. Nytki ku mä kirjotan tätä ja katon käsiäni, mun vasemmas nimettömäs on yksinkertanen valkokultanen sormus jonka sisällä lukee William Ramsay ja meidän kihlautumisen päivämäärä. Siin sormukses on jo naarmuja ja se teksti siellä sisällä on kulunu vähä reunoiltaan.

 

Mä en vaan oo ottanu tätä pois ees töissäkää vaikka tiesin että tää menis huonoksi, mä vaan haluan just näyttää sen kaikille aina, et mä kuulun vaan yhelle ihmiselle täs maailmas. Ja se yks ihminen kuuluu mulle, että me kuulutaa toisilleen.

 

Me pidettiin siinä jopa pienet kihlajaiset. Kutsuttiin mun vanhemmat ja muutama ystävä meidän kotiin juhlimaan. William haki alakerran leipomosta jotain pieniä kermaleivoksia ja suolasia piirakoita ja mä kävin hakees jotain viiniä ja älkää kuvitelkokkaa et mä oisin saanu valkata sen viinin. Will soitti sinne viinikauppaan ennen ku menin hakeen mitää ja varas ne pullot mitä mun piti sit vaan käydä noutaas. Siel juhlissa oli vaan jotain kakskytä ihmistä, ei ees Williamin porukoita, ne ku ei koskaa oikein tykänny musta ja muutenki ne asu briteissä, ei sieltä sit kuitenkaa kato ollu niin helppoo yhtäkkii lähtee Pariisiin. Enimmäkseen siel siis oli vaan meidän kavereita, niinku Noël ja Charnell ja sit muutamia Williamin kavereita ja silleen. Aion nyt sanoo jotain tosi ilkeetä, mut... olin aika ilonen siit että ei jouduttu kutsuun sinne Jaakkoa. Ku siis normaalistihan Will ois halunnu kutsuu sen ku Jaakko oli tyyliin sen paras kaveri, mutta tohon aikaan Jaakko oli iteasias sairaalas ja makas siel jossain koomas. Oon aika huono ihminen ku olin ilonen sellasesta asiasta ku toinen on koomas, mut ei kai ihminen syntisyydelleen mitää maha. Ja siis hei, Jaakko kyl parani siitä että ei mitää hätää, bileet meni ihan hyvin ohi ilmanki sen läsnäoloo.

 

Mun äiti oli niin onnellinen, se ois halunnu juhlia isomminki ja niin se iteasias sitte tekiki ilman meidän lupaa. Niiden meidän omien juhlien jälkeen äiti järjesti ihan helvetin isot bileet meiltä salaa ja kutsu meidät muka päivälliselle. Ku päästiin sisään, siel oliki ihan järkyttävä karnevaali meneillään, paikalla oli kaikki tutun tuttujen isän siskon kummien kaimat. Mutta siis siitä vaan näki miten onnellisia mun vanhemmat oli, että ne halus juhlii meidän kihlausta kahteen kertaan. Niiden ainoo poika vihdoin kolkytkaheksanvuotiaana meni kihloihin elämänsä miehen kanssa.

 

Mä olin hidas päättään vähä kaiken, tossaki kihlaukses kesti ihan vitun kauan mut se oli sen odotuksen arvosta.

 

Viä tänäki päivänä William on mun.

 

Luku 19, jos luulitte että paska onni loppuis, olitte vääräs.

 

Me ehittiin olla kihloissa jotain pari vuotta ennen ku se tapahtu taas. Mä olin kotona sillon, William sanoi että sen on vähä huono olla, silleen et sitä vähä oksetti ja sillä oli jotenki voimaton olo ja oli vähä tavallaan vaikee hengittää. Se oli onneksi lauantai, koska muuten Will ois halunnu lähtee varmasti vaan töihin, mutta sillon mä sentään pystyin vaikuttaan asioihin pakottamalla Williamin lääkärikäynnille koska jo tossa vaiheessa mä vaan tiesin että ei vittu taas se tulee. Siitä oli jo niin monta vuotta ku sen sydän viimeks temppuili. Mä sanoin et vien sen sairaalaan ja niin me tehtiin, se ei ees laittanu vastaan, ilmesesti se itekki tajus tilanteen vakavuuden. Ajettiin ihan rauhassa sairaalaan ja siellä se huomattiin et joo, sydänkohtaus sillä oli taas tulossa, nyt se sentään sai lääkkeitä tarpeeks ajoissa et se ei joutunu ihan totaalisen huonoon kuntoon. Ja niin William jäi sinne taas tutkittavaksi. Mä ajattelin että ne antaa sille taas uusia lääkkeitä ja sit se ois taas ok vähintään jotain vuoden, mutta nyt ne halus tehä entistä tarkempia testejä. Sillon me saatiin se sit tietää. Williamilla oli joku synnynnäinen sydänvika joka oli vaan jääny huomaamatta koko ton ajan. Ne lääkärit sanoi et ne ei vaan voi tehä sille mitää. Sen sydän vaan rappeutuu vähitellen, tulee infarktia infarktin perään kunnes William vaan kuolee.

 

Mä olin ihan vitun hajalla. En mä voinu itkee enkä mitää, mä vaan katoin niitää silleen että vittu te vaan vedätätte meitä, toi ei voi olla totta. Me ollaan molemmat vasta jotain nelikymppisiä. Ei William voi vaan kuolla. Ne sanoi että puoli vuotta on jo paljo Williamin sydämen kunnolla. Niinku puoli vuotta. Mulla olis vaan puoli vuotta aikaa päästää mun elämäni rakkain ihminen menemään. Tietysti ne taas anto Williamille sellaset lääkkeet että niillä herättäis henkiin vaikka zombin, mutta ei nekää ikusesti Williamia pitäis elossa. Will oli ihan rauhallinen myös kuunnellessaan sitä lääkäriä. Me vaan puristettiin toistensa käsiä ja mä tiesin et Williamiin sattui se. Mä tiesin että ei se haluaisi vielä kuolla ja jättää mua yksin, mutta seki yritti olla vahva mun vuoksi, ihan niinku mäki olin vahva sen vuoksi.

 

Sitä mä vaan ihmettelin että miten vitus se ees oli mahdollista että tota ei oltu huomattu jo sillon ku Will oli saanu ekat sydänkohtauksensa. Ehkä ne idioottilääkärit oli sillon vaan kattonu Williamin suvun sairaushistorian ja sulkenu pois sen mahollisuuden että se ois joku perinnöllinen sairaus. Vielä tänäki päivänä se on mysteeri et mistä helvetistä Williamille oli päätyny sellaset geenit että se sai tollasen sairauden. Mä en koskaa uskaltanu sanoo sitä ääneen Williamille mut mulla oli epäilykseni... katos ku Will ei ihan kauheesti näyttäny isältään. Sillä oli kyllä äitinsä nenä ja pisamat, mutta sen isälla oli musta tukka, tai siis se vähä tukkaa mitä sillä oli enää jäljellä, ja ihan tummat silmät ku Williamin tukka oli punanen ja silmät siniset ja ihan eri muotoset ku isällään tai äidillään. Vihjaan tässä siis sitä että ihan hyvin vois olla mahollista et Williamin isä ei oiskaa se henkilö jota me kuviteltiin sen olevan... mut hyvin piti siinä tapaukses Willin mutsi salaisuutensa, ei kertonu ees sillon ku sen poika sairastu vakavasti.

 

Niin me sit mentiin kotiin ja William sanoi että se haluaa jatkaa töitään. Se kyllä jätti puolet kursseistaan pois et sillä oli vähä lyhyemmät työpäivät ja töitä vaan kolme kertaa viikos. Ne piirustustunnit ei ollu mitää kauheen vaikeita pitää muiltakaa joten se siirsi ne sitte joillekki muille opettajille ja jatko ite pelkästään sen taidehistorian kanssa. Se ei vähentäny niitä töitään niinkää siksi että se muka sit eläis kauemman vaan ihan vaan siks että sit se ehti olla mun kanssa suuremman osan niistä viimesistä päivistään. Sillon me ei enää tapeltu. Jokanen riidan aihe josta ennen oltais vedetty kauheet kilarit tuntu niin mitättömältä. Tuntu et olis ihan turhaa tapella jostain ja tuhlata meidän viimesiä yhtesiä kuukausia, viikkoja... päiviä siihen et me vaan tapeltais. Joten me vaan oltiin yhdessä. Istuttiin sisällä meidän kodissa ja katottiin leffoja ja kuunneltiin musaa.

 

Välillä Will sai niitä oireita ku sen sydän yritti toimia väärin, mut se sai ne kuriin lääkkeillä ja menemällä pienistäki oireista sairaalaan. Ja niin se aika vaan kului. Meni puoli vuotta. William oli yhä elossa ja mä vaan joka aamu kiitin jotain Jumalaa, johon en oikeen ees ollu varma uskoinko, siitä että William oli tänäki aamuna heränny ja siinä mun kanssani, mun vierelläni. Jotenki William oli enemmän ok sen koko asian kanssa, se sanoi mulle että mä oon vahvempi ku se, että mä kestän sen kyllä että mä menettäisin sen, ja että se ei olisi kestäny mun menetystä. Musta tuntuu että se vaan koitti lohduttaa mua... vaikka mun olis pitäny olla se joka lohduttaa Williamia. En mä ollu se joka oli kuolemassa.

 

Myös mun vanhemmat yritti antaa kaiken tukensa. Ne yritti myös ettii joitain parannuskeinoja, mutta kyllä neki sen tiesi että se oli ihan turhaa. Se Williamin sairaus oli joku periytyvä juttu niinku jo kerran aiemmin kerroin ja kun me yritettiin kysyä siitä Williamin vanhemmilta, mutta ne vaan sanoi että sitä ei ollu kellää muulla niiden suvussa. Mikä tuuri, Jumala tais todella inhota Williamia, tai mua... koska se halus viedä mun elämäni sisällön pois. No ei niinkää, mä en syyttäny sitä, niinku mä jo kerran sanoin, mä kiitin sitä jokasesta päivästä mitä mä sain lisää Williamin kanssa.

 

Seuraavan puolen vuoden jälkeen tuli vastaan vuoden merkkipaalu ja Will oli yhä elossa, se oli siis eläny jo tuplat siihen verrattuna mitä sen elämältä oli povailtu. Ei se silti sitä tarkottanu että olis tapahtunu joku ihana ja mahtava ihme, Williamin kunto paheni tuolloinki koko ajan, mutta ainaki se paheni paljo hitaammin ku mitä ne lääkärit oli alun perin olettanu ja ennustellu. Me elettiin päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, ja koitettiin vaan olla positiivisia. Me yritettiin vaan elää silleen että voitais olla normaaleja ne vikat ajat, että meille jäis molemmille hyvät muistot siitä ajasta.

 

Mä en koskaa oikeestaan halunnu puhuu siitä Williamin kans, tai kellekkää muullekkaa, et William oli kuolemas, musta tuntu et kyllä se kuolema tulee vaikka ei puhuttais siitä yhtää mitää, mut silti Will koitti välil puhuu siitä mun kans. Niinku kaikkee et miltä se musta tuntuu et tuun jäämään yksin, että oonko mä ihan kunnossa ja miten aion jatkaa siitä sit ku Will on kuollu. Se vaan koitti huolehtii että mulla ois sit kaikki hyvin vaikka sitä ei enää olis. Se myös koitti opettaa mulle joitain asioita joita mä en koskaa tehny, niinku tiskikoneen käyttöö tai muutaki ruuanlaittoo ku kahvin keittämistä ja pizzan tilaamista. Will käytti tosi paljo aikaansa siihen et se valmisteli mun elämää sen kuoleman jälkeen. Varmisti et mun mutsi olis auttaas mua ja kaikkee. Mä yritin sanoo sille että ei sen tarvii tehä sellasia, ku mä vaan halusin uskoo ihmeeseen, siihen et Will jäis kuitenki eloon viel pitkäksi aikaa, et me kuoltais yhessä kurttusina pappoina kaheksankympin tienoilla ja oltais saatu viettää yhes pitkä ja hyvä elämä. Mä aattelin et jollain kerralla ku Will kävis lääkäris, ne ei sanoiskaa ett joo sä oot taas vähä huonommas kunnos, vaan ne sanois että oho, mitä tää kaikki on, sähän oot parantunu täysin, kuin ihmeen kaupalla. Sitä ei koskaa tapahtunu, kuten arvata saattoi. Joka lääkärikäynnin jälkeen ne sanoi että okei kuntos on yhä huono mutta tosi hienoo että ei vielä oo menny tosi huonoksi.

 

Joskus siinä just noihin aikoihin ku oli kulunu jo vuosi siitä et Williamin muka piti kuolla, me alettiin elää aika normaalisti. Sillee et kumpikaa ei kauheesti ajatellu sitä kuolemista. William teki vaan puolta työviikkoo ja mä kävin töissä ihan normaalisti. Will tuli joskus vapaapäivinään kattoon ku me pelattiin firman jalkapalloo sen baarin porukalla yhtä tilitoimistoo vastaan. Siin baarin yläkerras oli päivisin sellanen tilitoimisto jossa oli kaiken maailman villapaitasia silmälasipäisiä nörttejä töis, mut hitto ne oli hyvii potkiin sitä palloa. Meidän voitot meni matseissa aikalailla tasan, joka toinen kerta me voitettiin ja joka toinen kerta ne. Sit aina häviäjäjoukkue tarjos kaljat voittajille ja silleen. Se oli hauskaa vaikka en ihan kauheesti liikunnasta perustakkaa. Mut hei, jos voitti sai ilmasen kaljan, niin kyllä se sai motivaation kasvaan. Will tapas istuu siel kentän sivussa ja piirtää meitä ku me pelattiin, niistä kerroista ku Will oli siellä mul on vaan hyviä muistoja. Se oli jotenki niinku ois ollu lapsi taas ja tehny jotain hienoo, ja sit ku onnistui, teki vaikka maalin, sit pysty kattoon sinne katsomoon missä oli joku joka oli siitä sun saavutuksesta ylpee, vaikka se saavutus oiski ollu vaan joku ihan turha pallon potkaseminen verkkoon. Ei sellaset saavutukset maailmaa muuttanu, mutta se ku William nosti katseensa paperista ja laski kynänsä hetkeksi taputtaakseen mulle muutaman kerran oli niin hienoo että sen takia musta tuntu aina niinku oisin voittanu jonku maailmanmestaruuden.

 

Joskus tosin jos oltiin käyty eka baaris ja sit vasta mentiin potkiin sitä palloo ja Will oli päässy vähä hiprakkaan, se ei enää hillinny itteensä vaan huusi ja raivos siellä että tuomari on nuija ja eikö teillä oo silmiä pääs puolustakaa nyt saatana! Mut hei, ihan ymmärrettävää, Will oli kuitenki britti ja kaikki tietää millasia britit on ku tulee puhe jalkapallosta. Musta tuntuu et niil on perimässä sillee valmiina oottaas kaks eri persoonaa, toinen on se niiden normaali luonne ja toinen on tarkotettu siihen et se pääsee valloilleen heti ku niiden verkkokalvoilla näkyy valkonen pallo jossa on mustia viiskulmioita. Sillee et se tietty kuvio herättää sen niiden uinuvan luolamiehen niiden sisältä ja ne vaan alkaa huutaan ja raivoon ja laulaan juomalauluja. Ei sellanen pallon potkiminen nyt oikeesti oo niin tärkeetä ku miten britit sen kans käyttäytyy, siis sehän on vaan yks ainoo pallo ja sitte kauhee lauma aikusia miehiä juoksee sen peräs ihan into piukeena ja yleisössä väki viel kehtaa olla ihan muna pystys sellasesta typerästä karnevaalista. Musta jalkapallos oli vaan kivaa se että sain ilmasta kaljaa ja tein Williamin ylpeeksi musta... paitsi joskus sain sen suuttuun muhun jos en pelannu tarpeeks hyvin.

 

Usein noiden pelien jälkeen Will sit lähti vaan kotiin eikä tullu sinne baariin. Tai sit se vaan käväsi pikasesti baarissa ja lähti ja jätti mut omien kavereitteni seuraan. Se oli ihan jees, Will tartti tasasen päivärytmin ja tarpeeks unta et se pysyis kunnossa ja siks se sit lähti vaan nukkuun vaikka oliski ollu ihan jees jos seki ois hengannu mun kaverieni kans.

 

Luku 20, turha luku jossa kerrotaan jotain mikä ei masenna ketää.

 

Noihin aikoihin Will ei enää paljoo matkustellu, se pelkäs, ja mä pelkäsin, et se sais jonku kohtauksen kesken reissua ja sit se ei sais oikeenlaista hoitoo siel jossain missä ei ois sen omaa lääkäriä, mut kyl me siinä kerran käytiin Suomes, verestääs muistoja. Siel oli oikeesti siis meidän luokkakokous, molemmat meistä oli saanu kutsun ja me ilmotettiin et okei me tullaan. Me lennettiin suomeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja mä yhä mietin että miks vitussa se on Helsinki-Vantaan lentokenttä, niinku, eikö se kenttä ollu Vantaalla, joten mitä vittuu siinä nimessä teki se Helsinki. pääkaupunki vaan halus kaiken kunnian lentokentästä jota sillä ei ees oo. Typerää touhua. Ja sit sieltä me otettiin juna ja mentiin sillä sinne kaupunkiin meidän koulun lähellä. William oli varannu meille hotellin siitä kaupungista, se ei halunnu mennä sinne saareen yöpymään, siel ei oisi ees ollu hyviä ravintoloita tai mitää pentikin myymälöitä. Mä en tajuu mikä niissä Pentikin lautasis oli mikä Williamia niin kiihotti, mut joka vitun kerta ku me käytiin Suomes, se osti ainaki kakskyt lautasta kotiin viemisiksi.

 

Sillon alkupääs meidän suhdetta mä ymmärsin kyl hyvin sen halun ostaa vitusti lautasia, kato joka riidan aikana hajos ainaki kaks ku William alko heitellä mua niillä, mut ei me enää tehty sellasta, me tapeltiin sillee vähä... sivistyneemmin tohon aikaan. Joten meidän kaapit vaan pursus erilaisia lautasia. Ihan niinku Will ois kuvitellu et ne saakelin kalliit posliinit oli jotain kertakäyttösii et yhen käytön jälkeen ne on vaan pakko laittaa pölyyntymään johonki ylähyllyille ja ostaa uudet.

 

Se kyl perusteli sitä lautasten tarvetta mulle sillä että kesään ja talveen tartti erilaiset astiastot... mut en käsittäny et miks ne tartti joka vuoden kkesälle ja talvelle uudet. Noh, olihan Williamilla sitä rahaa niin kai sen sit vaan oli pakko saada kuluttaa sitä johonki turhuuksiin.

 

Siel me sit vaan maattiin hotellilla sinä aamuna ku ois pitäny lähtee sinne lautalle joka ois vieny meidät sinne saareen ku mä vaan läpällä sanoin Williamille et ei mennäkkää minnekkää, jäädään tänne ku ihan mulkkuja ne meidän kaikki entiset luokkakaverit kuitenki oli, en mä ees tykänny niistä kenestäkää. Ja ihme tapahtu ja Will sano et okei. Me tilattiin vaan aamupala huoneeseen ja maattiin siel koko päivä eikä tehty yhtää mitää. Illemmalla kävästiin nopeesti siel saakelin Pentikis ja sitte jossain sarjiskaupassa ku Will halus nähä nykyisen suomalaisen sarjakuvatarjonnan ja sarjakuvataiteen tason ja sit mentiin ravintolaan syömään. Se oli sellanen tanssiravintola jossa jotkut ihmiset tanssi ku ihan live orkesteri soitti niille musaa. Will katteli sinne tanssilattialle just sen näkösenä et sitä ois huvittanu tanssia, mut en mä ny ois kehannu julkisesti alkaa nolaan itteeni. En mä osaa tanssia, joten Will ei ees pyytäny mua. Me vaan syötiin ja sit käytiin vähä kävelyllä yhen joen rannas. Se oli syksyä joten siellä ulkona oli jo melkosen koleeta ja pimeetä ja se joen ranta oli valaistu tosi kauniisti ja tuntu hyvältä käveleskellä siel Williamin kanssa.

 

Sen kävelyn jälkeen me sitte mentiin takasin meidän hotellille ja mun on vaan pakko myöntää, se oli paras luokkakokous mitä oon koskaa skipannu.

 

Kun me sitte taas oltiin myöhemmin takas Pariisis me vaan istuttiin kerran kotona ja kuunneltiin joitain Williamin musiikkeja, eli siis kaikkee tosi melankolista ja hidasta, ei ollenkaa mun tyylistä mut ei ny mistää pahimmastakaa päästä, sellasta perus ok musaa jota pysty kuunteleen paremman puuttees ja siks et Will ny sattu tykkään sellasesta. Will oli sillon laittanu koko kodin kauniiksi, siel oli kynttilöitä pöydäl sekä olkkarin että keittiön puolella ja parvekkeella pari lyhtyy jotka näky vähä ikkunaverhojen raoista. Meillä oli sohvapöydällä molemmilla oma lasillinen punaviiniä, sen ku piti ilmesesti tehä hyvää sydämelle... tosin Will nyt vaan sattu tykkään punaviinistä ja mä ny join sitä paremman puuttees, ku ei ollu oluttakaa.

 

William siinä katteli mua hetken ja sit se yhtäkkii kysy tanssisinko mä sen kanssa. Mä en kyl tanssi koskaa, mä oon tosi huono siinä, niinku kerroin tos jo kerran aiemmin, mut sillon mä sanoin että okei, ku siis ei siel ollu ketää ees kattomassa joten ehkä mä juuri ja juuri kestäisin sen, niin mä siis ajattelin. Ja me tanssittiin. Me noustiin sohvalta ylös ja pidettiin toisistamme kiinni ja tanssittiin sen haikeen ja melankolisen musiikin tahtiin. Ei se ollu ku sellasta typerää heilumista niinku lasten mehudiskoissa, sellasta et halattiin ja hoiputtiin vaan vähä kömpelösti puolelta toiselle, mut en mä ollu mikää tangokuningas, en mä mitää tanssia osannu, toi oli siis sitä että mä yritin tehä parhaani ihan vaan ku Will halus että mä tanssisin sen kanssa ees sen yhen kerran... vois oikeestaan sanoo et sen yhen viimesen kerran. Se oli niinku meidän viimenen tanssi.

 

Oli se tosin kans meidän ensimmäinen tanssi, meidän piti tulla nelikymppisiksi ennenku Will sai ees sen ensimmäisen ja viimesen tanssinsa mun kanssani, mut ei se mitää. Me tanssittiin siis ja mä kuiskasin sen korvaan et mä rakastan sitä. Ja sitku pari biisii oli menny ohi, me mentiin sohvalle istuun... ja yhtäkkiä, ihan tyhjästä vaan Will alko itkee. Mä olin tienny ihan paniikis että mitä vittuu sattuuko johonki ja pitääkö soittaa ambulanssi mut se sanoi et ei se siks itke. Vaan ihan sen takii vaan ku se rakasti mua ja ku se ties että se joutuu luopuun musta. Mä otin sen syliini ja halasin sitä pitkään ja sanoin et ei sen tarvii musta luopuu, sehän vaan kuolee ja sit se ei enää ees muista mitää. Ku ei sit oo enää aikaa niin se ku se oottaa et mäki kuolen tuntuu ihan joltain parilta minuutilta vaik siihen menis monta kymmentä vuotta. Musta tuntuu silti et Will itki siksiki ku se suri sitä et se tiesi et mä joudun pian elään ilman sitä, et mä joudun luopuun siitä.

 

Mä suutelin sen poskia vähä, ja pyyhin sen silmii mun paidan hihoihin ja sit me käveltiin käsikädes makuuhuoneeseen ja kaikki oli jotenki hidasta ja herkkää ja kaunista. Mä kuulostan kyl ihan homolta ku kuvailen tätä mut hei, homojahan me siinä oltiin ja homosti me toisiaan koskettiin. Eikä mua haitannu tippaakaa olla homo. Mä rakastin Williamia ja siinä ei oo mitää pahaa että mä myös rakastelin sen kanssa. Sitähän se rakastelu on, että näytetään paljonko rakastetaan, että kaikki tapahtuu sillee symbioosissa ja kummanki on vaan hyvä olla. Will oli ihan liikuttunu koko sen ajan ja niin olin mäki, mut en mä itkeny. Mun piti olla vahva ettei Williamin tarvis huolehtia musta. Et se vaan uskois että kyllä mä pärjään.

 

Ja vaikka tää onki tosi typerä ajatus, mun on pakko myöntää että vielä tolloinki mä yhä toivoin että Will vaan paranis jos se lopettais turhan huolehtimisen ja jos mä saisin helpotettua sen oloa tarpeeks paljo.

 

Me oltiin tollon neljäkymmentäkolme vuotiaita. Tosta päivästä kului noin kolme kuukautta siihen kun William todettiin kuolleeksi.

 

Luku 21, kuinka mun elämäni loppuu.

 

Se päivä oli ihan niinku mikä tahansa päivä, elettiin silleen tavallaan veitsenterällä niinku aina, et mulla oli puhelin valmiina et voin soittaa ambulanssin jos on tarvis ja muuten kaikki oli normaalia. Mä kysyin aamulla Williamilta miten se voi, niinku kysyin sillon joka aamu. Se sanoi että se oli ihan okei ja mä pussasin sitä ja lähin töihin. Kaikki suju just niinku joka ikinen aamu ennen sitä päivää, siinä päiväs ei ollu mitää mikä ois viitannu mihinkää tragedioihin, ei ollu mitää pahaenteisiä pilviä tai sellasta outoo tunnetta mahanpohjassa että kaikki ei olis hyvin, kaikki tuntu kaikin puolin normaalilta. Tein siinä töitäni johonki kolmeen asti ihan rauhassa, kiinnitin sillon just uusia valoja kattoon, Noël oli tilannu jostain Saksasta sellaset uudet valot joilla sai heijastettua lattiaan kaikenlaisii kuvioita, se sano et niillä saa hyvin erilaisia tunnelmia, ja mä olin ihan samaa mieltä. Mä siis laitoin valoja kattoon ja otin vanhat valot pois ja Claude, joka oli meidän työporukan pisin, autteli mua siinä hommassa ku kattoon kiinnitettäessä on hyväksi että on apuna joku joka on tarpeeks pitkä yltään sinne ylös asti. Jossain siinä ku olin just tullu syömästä mä sit sain puhelun. Se oli tuntematon numero ja mä säikähdin ihan perseettömäksi, olin ihan paskajäykkänä ku vastasin ku aattelin et nyt Will ois taas sairaalas. Mutta se puhelu ei ollu sairaalasta vaan siel oli joku saatanan lehtikauppias joka halus että tilaisin jonku vitun perhelehden jota suositellaan kaikille nelikymppisille. Mä tiuskasin sille että en oo sen kohderyhmää ja löin luurin korvaan. Rasitti ku se tollee säikäytti mut täysin turhaan.

 

Siit kului ehkä kymmenen minuuttia kun mun puhelin soi uudestaan, taas tuntematon numero, ja mä vastasin jo valmiiks kyllästyneenä, aattelin et se soitti uudestaan ku meni sekasin et missä se meni siinä kaupustelulistassaan. Mutta ei, se oli sairaalasta. William oli haettu ambulanssilla meiltä kotoo sairaalaan ja se oli ilmeisesti tällä kertaa tosi pahas kunnos, niinku, oli se ennenki ollu tosi huonos hapes mutta nyt tää oli kuulemma jotain vielä pahempaa. Reilusti enemmän ku koskaa aiemmin.

 

Mä koitin hillitä kaasujalkaani ku ajoin sairaalaan, ne sanoi et Will oli ihan elossa mut voi huonosti. Et ne ei tienny paljonko aikaa olis jäljellä ja että pääsiskö se kotiin vai ei. Ne oli soittanu mulle heti ku Will pääsi sairaalaan eikä ollu ehtiny viel tehä mitää kokeita. Mä pääsin sairaalalle ja kävelin mahollisimman rauhallisesti Williamin luo, mä en halunnu omalla panikoinnillani säikäyttää Williamia tai saada sitä huolestuun mun jaksamisestani. Se makas sängyssä huonona ja näytti tavallistaki kalpeemmalta. Normaalisti sen iho oli kalpee silleen kauniilla tavalla mut nyt se oli niinku joku kummitus, se näytti vähä kuolleelta. Mä tiesin sillä hetkellä että nyt se ois menoa. Nyt se ei enää tulis kotiin, nyt se eläis viimeset päivänsä sairaalassa ja kuolis pois ja se olis vain ajan kysymys miten nopeesti mä menettäisin sen. Mutta mä sysäsin sen ajatuksen mun mieleni perukoille enkä antanu Williamin nähä sitä. Mä vaan hymyilin sille ja kysyin mitä oli tapahtunu.

 

Se kerto et se oli ollu töissä käymässä, ihan vaan hakemassa joitain papereita kun sille oli tullu vähä huono olo. Se siis oli päättäny lähtee kotiin lepäämään ku ei se olo silti niin paska ollu et olis pitäny olettaa mitää vakavampaa, vähä vaan sillee voipunu ja väsyny tunne. Ajaessaan se oli jo alkanu tuntee jalkansa hieman puutuneiksi mutta se oletti et se johtu vaan siitä että se istu ja niin se vaan käveli meidän kodin portaat ylös niin et se pääs sisään meidän asuntoon eikä tuntenu siinä vaihees vielä muuta ku sitä voipuneisuutta ja jalkojen puutumista. Will kerto et se oli ehtiny olla siellä vaan jotain puoli tuntii kun se huomas että sen jalat oli puutunu melkein tunnottomiksi ja se oli päättäny soittaa ambulanssin, mutta noustessaan sohvalta sen jalat oli vaan pettäny alta. William oli joutunu miltei ryömimään eteiseen voidakseen soittaa itelleen sen ambulanssin hakeen sitä, sen jalat ei vaan ollu enää toiminu.

 

Mä puristin Williamin kättä ja se nauro vähä heikosti ja sanoi et ei tarvi puristaa niin lujaa, kädet toimii viel ihan hyvin. Mäki nauroin vähä sille, tottahan se oli, mä vaan olin niin peloissani. Mut paras tapa päästä peloistaan yli oli vaan vitsailla hieman ja nauraa, juurikin niin ku me sillon tehtiin. Illemmalla ne lääkärit kertoi et Williamin sydän oli heikentyny niin paljo ettei se jaksanu enää pumpata kunnolla verta jalkoihin asti joten sen jalat lakkas toimimasta. Toi oli siis yksinkertaistettu versio niiden puheista, oikeesti ne selitti ties miten paljo siitä rappeumataudista joka Williamin sydämessä oli ja toi oli se osuus minkä mä pystyin ymmärtään ilman ongelmia. Ne sanoi meille sen mitä mä olin jo arvannu, Williamin sydän tulis vaan lopettamaan toimintansa siinä seuraavien päivien aikana ja ei ollu enää jäljellä mitää mitä sille me oltais voitu tehä sen asian muuttamiseksi.

 

Mä pyysin lupaa saada jäädä Williamin luokse siksi koko ajaksi ja ne sanoi että se on ihan ok, ne tiesi et se olis Williamille rankka kokemus kuolla yksin, joten ne anto mun jäädä sinne pitään sille seuraa. Yksin kuoleminen on lohdutonta puuhaa ja ne lääkärit tais vaan olla ilosia et Williamilla oli ees joku joka haluski jäädä sinne sen kans vaikka tilanne oli niin rankka. Ei kaikki jaksais saattaa toista sen viimesten päivien läpi vaikka ne rakastais sitä miten lujaa, joten kai mä sit tosiaan olin jonku verran vahva ku mä silti pystyin siihen. Ja niin mä muutin viikoksi sinne sairaalaan. Mä soitin äidilleni että se kävis hakemassa meille kotoa joitain tavaroita joita Will ja minä tarvittiin ja kaivattiin. Se toi muutaman kirjan ja Williamin piirustusvälineet, mun läppärini ja vähä puhdasta vaatetta. Niiden avulla me rakennettiin itellemme koti sinne sairaalan kalseaan vihertävään ja rumaan huoneeseen. Mutsi ja faija toi sinne Williamille kukkia ja Will harmitteli ettei voinu laittaa niitä siihen design-vaasiinsa jonka se sillon osti ku mä olin tuonu sille kukkia ihan ekaa kertaa. Me lainattiin vaasia sairaalalta ja laitettiin ne kukat siihen ikkunan eteen.

 

Ironista kyllä, ne leikkokukat kesti siinä ikkunalla pidempään ku William sängyssään. Siellä me sit vietettiin aikaamme kattomalla leffoja mun läppäriltäni ja istumalla vierekkäin siinä vähä liian kapeella sängyllä. Mä nukuinki siel Williamin vieressä vaikka se sänky oliki periaattees tarkotettu vain yhelle ihmiselle ja ne lääkärit sanoi etten sais nukkuu siinä ku saatettais vahingos repästä se joku letku irti joka oli laitettu neulalla sen kämmenselästä läpi tiputtaan suolaliuosta ja lääkkeitä suoraa Williamin vereen. Mut William sanoi niille vaan että jos se saa valita sen väliltä et saako se suolaliuoksia vai saako se nukkua kihlattunsa vieressä niin vieköön lääkärit koko tiputuksen pois ja niin ne sit suostu siihen että mä sain olla siel Williamin vierellä. Me vaan haluttiin olla yhessä ne viimeset päivät.

 

Mä kävin suihkussa siel sairaalalla ja ne hoitajat toi ruoan Williamin lisäksi mulle. Mä en poistunu siit Willin huoneesta ku just sen pikasen suihkun ajaksi ja sit tulin takas. Välil saatoin käydä hakees sille jotain mut siihen se loppuki. Williamilla oli välillä tosi pahoja kipuja sen rinnas, sellasta puristusta ja se sanoi et se kipu säteili käsiin ja selkään ja niskaanki. En ihmettele et sattui, sen koko sydän oli lopettamas toimintaansa. Kolmantena päivänä siel sairaalassa ne laitto Williamille sellaset laput rintaan kiinni, sellaset jotka seuras jatkuvasti sen sydämen lyöntejä. Siinä sängyn vieressä oli sellanen pahaenteinen näyttö jossa oli joitain vipuja ja katkasimia ja sit siinä näkyi mustalla pohjalla sellanen kultanen viiva joka näytti miten Willin sydän löi. Kaikkihan on nähny sellasen joskus TVssä, sellasen näytön jossa ne sydämenlyönnit kulkee ja se piipittää niiden mukaan ja jos se sydän pysähtyy se alkaa huutaa suoraa huutoo sellasta kimeetä ininää.

 

Noh, toi laite oli vaan hiljaa, se ei pitäny mitää ääntä, kai senki sai sillee äänettömälle niinku jonku puhelimen, se vaan näytti sitä sydänkäyrää ja se käyrä ei näyttäny tippaakaa siltä millanen se oli aina telkkarissa. Ne sydämen lyönnit ei tullu tasasesti. Ne oli heikompia ja harvempia, välillä se sydän löi muutaman kerran ihan kunnollaki mut joskus se jätti ihan reilusti lyöntejä välistä. Mä en halunnu kattoo sitä ruutua joten mä käänsin sen pois päin meistä. Mä sanoin Williamille et ne hoitajat kuitenki näkee ja kuulee sen siel omassa kopissaan ja mä en vaan halunnu tietää miten huonos kunnos Will oli. Mä vaan halusin nähä sen miten Will oli elossa ja hymyili mulle ja nauro mun kanssani, vaikkaki se nauru oli heikkoa. Kaikki Williamissa oli sillon vaan niin heikkoa... paitsi sen tahto pitää mut onnellisena. Vaikka sen keho oli kaikin puolin heikko, sen mieli oli vahva ja se rohkaisi mua kertomalla mulle että kaikki tulee menemään hyvin ja että mä pärjään varmasti ilman sitä.

 

Kyllä mä lupasin pärjätä, mä en vaan ollu ihan varma halusinko mä sitä. Musta tuntui et jos... tai siis kun Will kuolis, mä vaan haluaisin jäädä kotiin sänkyyn makaamaan ja oottaa että mäki kuolisin. Mutta William pakotti mut lupaamaan että mun pitää jatkaa elämistä. Että mun pitää vaan jatkaa ja olla niinku aina enneki, tehä töitä ja elää vanhaksi meidän molempien puolesta. Mä sanoin sille että en pystyis koskaan enää rakastaan ketää muuta, että mä en vaan voisi ees kuvitella että mä edes yrittäisin seurustella jonku muun kanssa. ja William sanoi että se on siitä onnellinen, se sanoi että sen ei saisi olla onnellinen siitä, mutta kai se vain oli sitten niin itsekäs että se haluski että sai olla Devonin ainoa.

 

Ja niin se oli. Se oli aina ollu mun ainoani ja sitä se tulis aina olemaan.

 

Kun me oltiin oltu kuus päivää sairaalassa William sanoi mulle aamulla että se oli viime yönä nukkunu huonosti, mä kysyin tietty miksi, epäilin että oisin valvottanu sitä levottomilla unillani, mut se vastas että siksi kun se kuolee tänään. Mä menin hiljaseksi, mä en olis halunnu uskoo sitä, mutta päivän edetessä mä tiesin että se tulis oleen totta. Me katottiin yks jakso jotain brittiläistä TV-sarjaa jonka kattominen oltiin alotettu siellä sairaalas, sellasta Sherlock Holmes juttua, Williamin mielestä se Sherlock oli ilmeisesti komee tai jotain ja se piirsi siit muutaman kuvanki siel sairaalas ollessaan. Tona päivänä sen oli vaikee keskittyy siihen ohjelmaan kun sen rintaan sattui niin usein.

 

Puolen päivän aikoihin mä laitoin sen tietokoneen pois ja jäin vaan tuolille istuun Williamin viereen ja nojailin siihen sen sänkyyn. Lääkärit kävi siinä useemman kerran lääkittees Williamia ja ne oli tosi hiljasia. Ne tiesi ettei se jaksais enää pitkään joten ne vaan yritti vähentää sen kipuja, mutta Will sanoi et ei saa antaa sille liikaa lääkkeitä, se halus olla järjissään viimeset hetkensä mun kanssani. Ja siis ei ne kivut ilmesesti niin pahoja ollu, sellasia vihlasuja vähän välii, ja ne väheni iltaa myöten... Joskus kuuden maissa illalla William sanoi että sen käsivarret tuntu pistelevän vähä. Se koitti piirtää jotain kuvaa musta nojaileen siihen sänkyyn mutta sen sormet oli liian puuduksissa joten se sanoi että siitä tuli huono. Musta se kuva oli kaunis, se kuvas jotenki niin hyvin Williamia sillä hetkellä vaikka mallina olinki ollu minä, se kuva oli hieman epätäydellinen, kaunis mutta hirveän hauras, lyijykynän viivaa tuskin näki kaikissa kohdissa kun kynä oli vaan hiponu hieman paperin pintaa. Mä sain silti suostuteltua Williamin oleen repimättä sitä vaikka se kovasti väittiki että se oli huonoin asia mitä se oli koskaa piirtäny. Ei kovin Willin tapasta et se anto mun säästää sen kuvan, mutta se kai oli vaan niin väsyny ettei se jaksanu enää mitää, sen huulet oli jotenki oudon kalpeet ja hieman kylmät kun mä suutelin sitä. Sen huulten ympärillä oli tavallaan sellanen valkea alue, niinku joku ois tehny siihen valkosella rajauskynällä sellasen häivytetyn rajauksen, se näytti oudolta.

 

William kysyi multa näyttääkö se ihan kauheelta, ja siis sillä oli ihan kauheen tummat silmänaluset, iho oli kalpee ku ite kuolemalla ja kaikkee, mutta sen silmät oli yhä kauniit ja siniset ja se oli yhä William, joten mä sanoin että musta se oli kaunis, eikä mun tarvinnu ees valehdella. Siinä vaiheessa mä en enää pystyny oleen vahva. Mä vaan aloin itkee ja toistaa että mä en kestä ilman sitä. Mä vaan hajosin siihen paikkaan ja itkin painaen päätäni Williamin vatsaa vasten ja se silitti mun tukkaani. Mä en tiä itkikö se, en mä nähny mitää naama siinä sen peittoa vasten ja se rauhotteli mua vähä tärisevällä äänellä kun mä vaan pyysin sitä olemaan kuolematta. Kyllä mä nyt tiedän että turhaahan sellanen oli, ei toista pysty pyytään olemaan kuolematta, mä vaan silti tein niin, pyysin että se jäis, sanoin että se ei vaan saa kuolla ja se vaan ei saa jättää mua, että mä voisin kuolla sen puolesta jos se vaan haluais, mutta ei se halunnu. Se sanoi että se on hieman itsekäs, mutta siitä on parempi että se saa ite kuolla ennen mua, että se ei joudu kestään sitä että se olis maailmas yksin. Ja se sanoi että mulla on perhe ja ystäviä joten mä jaksan, ja mä tiedän että Will rakastaa mua vaikka se olis kuollu. Niillä perusteilla mun siis oli määrä jaksaa elää.

 

Sitä kesti pitkään, et mä itkin välillä ja välillä vaan vakuuttelin Williamille että mä rakastan sitä ikusesti. Mä vaan halusin että se tietäis sen varmasti, että se vois viimesillä hetkilläänki olla onnellinen. Ne ihan viimeiset tunnit on mulle tuskallisia ees muistella. Nytki mä vaan itken ja mun sydämeen sattuu vaikka siitä on jo aikaa, mutta ei sellasesta voi päästä yli että menettää koko elämänsä sisällön tolleen. En mä tiä miten paljo mun pitäis kertoo siitä miten Willin viimeset hetket meni, vaikka oikeestaan sen tapahtuman takia mun piti mennä sille psykologille joka käski mun alkaa kirjottaan tätä. Tuntuu niinku se ois mun velvollisuus kertoo niistä viimesistä hetkistä tarkemmin, mutta en mä itekkää muista sitä kaikkee.

 

Mä vaan muistan sen tunteen, sen sellasen musertavan paineen rinnassa joka oli sekä ihan järjettömän suurta rakkautta, että loputonta ikävää ja surua siitä että kohta Will ois poissa. Yhdeltä yöllä mä sain viimestä kertaa sanoa Williamille että mä rakastin sitä ja se hymyili mulle ja sulki silmänsä... se kai osas jo odottaa että kohta se kuolee, tai sitte se oli liian väsyny enää jatkaan. Mä nousin suuteleen Williamia vielä kerran ja se hymähti hieman, ihan vaan merkiksi siitä että se oli yhä hereillä ja tunsi sen, mut ei se jaksanu enää kai sit vastata mitää kunnollista. Sit mä käännyin kattoon sitä monitoria, sen sydän löi vielä sillon harvakseltaan ja mä vaan kuiskailin sille kaikkea siitä miten tärkee se mulle oli, kaikkea sellasta mitä mä rakastin siinä, sen ääntä, sen ulkonäköö, sen kaikkia tapoja, sekä niitä hyviä että pahoja.

 

Musta vaan tuntu että maailmasta olis loppumassa aika kesken enkä mä koskaa ollu ehtiny sanoo Williamille tarpeeks monta kertaa että se oli mulle tärkeintä koko maailmassa.

 

Jossain siinä yhden ja kahden välillä yöllä sen sydän sitte pysähtyi sillä aikaa kun se nukkui. Kun lääkärit tuli sinne vähä kahen jälkeen, ne sanoi että siinä monitoris ei näy enää mitää.  Ne tarkasti Williamin kunnon ja totes sen kuolleeksi. Koko sen ajan mä vaan pidin sitä kädestä ja itkin hiljaa. Sitten ne lääkärit sanoi että ne jättää mut hetkeksi yksin Williamin kanssa, että saisin tulla pois sitten kun olisin valmis. Mä itkin siinä Williamin vierellä koko sen yön, siihen asti että ne sieltä sairaalasta soitti mun vanhemmat pakottamaan mut pois Williamin ruumiin viereltä. Mä olin aina kuvitellu että eka tärkee ihminen joka multa kuolis pois olis joku mutsi tai faija, nehän oli vanhojaki, mutta ne oli ne jotka autto mua pääseen eteenpäin Williamin kuoltua. Ne oli vasta vähä yli kuudenkympin, ei kukaa kuole niin nuorena. Mut miks William kuoli sitte vain nelkytkolme vuotiaana?

 

Vasta varhain aamulla mä siis lähin Williamin luota. Mä tiesin et en mä vaan voisi jäädä siihen sen ruumiin luo ikusesti, ei se ollu enää William, vaik se ulkosesti näyttiki siltä. Se oli enää pelkkä tyhjä kuori, sellanen hieman kylmä ja kalpee. Se oli viimenen kerta kun mä näin sen, hautajaisis ei ollu mitää avonaista arkkua tai mitää. Mä en pystyny soittaan Willin vanhemmille, mun porukat hoiti kaiken tollasen. Mä vaan menin kotiin ja kaaduin meidän sängylle ihan helvetin väsyneenä. Kuoleminen se oli raskasta touhua vaikka mä olin vaan sivustaseuraajana. Noh, ainaki Will oli nyt päässy lepäämään joten totesin että munki oli nyt aika levätä vähä. Mä siis nukuin, nukuin varmaan jotain päivän putkeen, siel sairaalas oli ollu huono nukkuu joten mulla oli univelkaa viikon ajalta. Siinä vähä ennen ku mä nukahdin, mä muistan sen tunteen ku mä melkein olin hetken helpottunu et Will oli nyt kuollu. Mä sain vihdoin nukkuu rauhassa ja sen ei tarvinnu enää olla tuskissaan, ja heti sen ajatuksen jälkeen tuli kauhee syyllisyyden tunne, miten mä ees voin olla helpottunu et Will oli nyt poissa. Sit mä itkin hetken ja nukahdin.

 

Mä heräsin vasta seuraavana yönä, oli pimeetä mut keittiöstä loisti valo jonka olin unohtanu päälle. Hetken ajan mun mieles häivähti ajatus että oliks Will heränny ja menny keittiöön tekeen jotain, mut sit mä muistin että se oli kuollu. Mut valtas taas ihan kauhee epätoivo. Mä itkin jälleen kerran. Tollon mä en oikeestaan ees tehny muuta ku itkin vähän välii, mä itkin kaiken takii, kahvipannu oli liian likanen ku Will ei ollu pesees sitä, mä sain istuu ruokapöydäs huonos ryhdis ku Will ei ollu ojentaas mua istuun selkä suorana, keskipäivällä ei tullu TVstä Emmerdalen tunnaria ku kukaa ei ollu siel kattomas sitä. Vittu mä olin aina vihannu Emmerdalea, se sen ohjelman tunnariki oksetti mua, mut Will tykkäs siitä ja katto sen aina... Mut tollon mä itkin jopa sen vuoksi et kukaa ei ollu kattoos sitä rasittavaa paskaa meidän telkkarista.

 

Tollon mä itkin jokasesta asiasta joka muistutti mua siitä maailman ihanimmasta miehestä jonka mä olin just menettäny.

 

Luku 22, hautaamista ja sitä ku pitäis unohtaa mutta en haluu.

 

Mä olin ihan liian hajalla järkätäkseni ees Williamin hautajaisia, mutsi ja faija teki sen kaiken mun puolestani. Will oli toivonu et se haudataan Pariisiin vaikka se oliki alunperin britti ja niin ne hautajaiset järkättiin Pariisiin. Se helpotti huomattavasti mutsin ja faijan hommia. Ne varas papit ja kappelit ja kaikki muut maholliset systeemit ja järkkäs hautajaisvastaanoton niiden kotiin, mä en loppujen lopuksi ees menny sinne vastaanotolle vaikka mutsi ja faija oliki koittanu käännyttää mua tuleen sinne joka välissä, mut siis ei mulla vaan riittäny voimia siihen että oisin siel kohdannu Willin puolen suvusta. Mutsille ja faijalle kaikki kunnia vaan, ne oli tosi vahvoi ja jakso auttaa mua joka asias valittamatta mulle liikaa siitä miten mä vaan itkin yksin kotona ja pidin elämää ihan paskana. Williamin vanhemmat tuli kans autteleen mut mä en ees pystyny puhuun ees niille, saati sitte sille Willin muulle suvulle. Kun mä näin ne, ne vaan katto mua silleen että tossa on se mies joka varasti meidän ainoon pojan pois meiltä ja nyt se poika on kuollu ton valvoessa sen vierellä ja me ei ees saatu nähdä poikamme viimesiä hetkiä, tai siis siltä musta ainaki tuntu et ne ajatteli musta silleen. Mä en siis halunnu puhua niille ollenkaa. Mä vaan jäin kotiin makaamaan ja tunteen itteni niin vitun yksinäiseksi ja pieneksi ku vaan voi olla. Mä kai sillee jonku verran pelkäsin niitä, pelkäsin sitä et ne ois flipannu mulle ja alkanu syyttään mua Williamin kuolemasta ja siis se ois vaan ollu liikaa mulle, mä ku syytin itteeni vähän välii jo sillon ilman kenenkää apua siinä syyttelys. Aina välillä mä vaan aattelin et jos mä oisin tehny joitain asioita paremmin Will ois ehkä saattanu elää pidempään, jos oisin auttanu sitä tai rakastanu enemmän tai kertonu rakkaudestani jo aiemmin, jotenki vähentäny Williamin stressiä. Mut turhaahan se oli sellasii sit enää jossitella. Ja mä tiesin onneksi sen että mä rakastin sitä niin paljo ku vaan ihminen voi rakastaa, mä tiesin että kukaa muu ei ois voinu rakastaa Williamia enemmän ku mä koska siis se rakkaus jota mä sitä kohtaan tunsin oli niin suurta et sellasta ei mitkää tavalliset pulliaiset ees pystyis tajuun. Hei mähän viel käännyin tyyliin homoksiki sen puolesta, ei sellasta rakkautta ihan joka vitun päivä tuu vastaan.

 

Mut siis suru ei ollu ainoo tunne jota mä koin. Välillä mä olin niin vihanen Williamille, et miten se kehtaski mennä kuolemaan ilman mun lupaa, kehtas vaan jättää mut. Niinku että hieman oli mulkku kaveri ku se vaan kuoli eikä miettiny yhtää mun tunteita. Olis voinu oottaa vähä muaki että mäki kuolisin suurin piirtein samoihin aikoihin ku se. Vitun ääliö. Ja välillä mä olin ilonen että kaikki olis nyt ohi, ei enää sitä pelkäämistä et koska Will ois liian huonos kunnos ja ei enää turhii riitoja eikä mitää... mut toisaalta, ei myöskää enää ikinä ketää joka oottais mua kotona ku tuun töistä, ei ketää jota pitää kyljessään kiinni kattoos telkkaria ja jonka tukkaa haistella ja suudella sen otsaa. Ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa Williamilta. Ja jos mä saisin päättää, ei enää koskaa yhtää ainutta suudelmaa... no okei, mutsia ei lasketa. Se on sellanenki yks kuolaaja, aina pussailees mua niinku oisin yhä jotain viis tai kuus.

 

Välillä tuli myös hetkiä ku mä en vaan uskonu että mitää ois koskaa tapahtunukkaa. Istuin vaan jossain ikkunan edes ja katoin ulos ja kaikki tuntui unelta, ootin vaan että mä heräisin ja olisin taas Williamin vieres, tai sit se ois jo lähteny töihin ja tulis sieltä kiukkusena takas ja valittais mulle jostain sellasesta ku olin niin laiska ja en koskaa tehny mitää töitä kunnolla ja makasin vaan kotona päivät läpeensä. Sit mä vaan ootin koska mä herään, mut en mä heränny. Vaikka mä oisin vetäny kolme pannua kahvia herätäkseni, mä olin yhä täs maailmas, mä en heränny vaikka mä miten lujaa sitä toivoin.

 

Williamin hautajaiset tuli vastaan nopeesti, tuntu ku se ois vasta just ollu mun kanssa kotona ja yhtäkkiä oliki jo se aamu ku mun piti pukee päälleni musta puku ja lähtee hautaamaan mun elämänkumppanini maan uumeniin. Olis tietty hienoo jos saisin nyt kertoo että Pariisi suri mun kanssani ja oli sateista ja sumuista, mut ei ollu. Se oli kaunis aamu, aurinko paisto verhojen raosta jo aamusta ja heräsin siihen ku alakerran asukkien vastasyntyny lapsi päätti alkaa protestoimaan sitä vastaan et se ei saanu enää lillua onnellisena joissain lapsivesissään vaan joutu oikeesti niinku olemaan mukana täs kylmäs ja julmas maailmas. Musta tuntuu et mä ymmärsin sitä pikkukaveria sillä hetkellä paremmin ku kukaa muu ja mä kiskoin itteni ylös siitä pehmeestä sängystä ja katoin sitä Williamin paikkaa. Se oli tyhjä. Tänään oli se päivä ku mä menisin saattaan Willin sen viimeselle leposijalle, jos nyt sanotaan asia oikein runollisesti.

 

Mä puin siinä sit päälleni mustan puvun. William koitti aina saada mut pukeen puvun ku sen mielestä mä näytin hyvältä siinä. Nyt oli eka kerta ku puin sen päälleni mukisematta, ja vielä Williamin vuoksi. Mä vielä otin lompakostani rintataskuuni mukaan sen Williamin kuvan jota mä olin säilyttäny lukiosta asti, se oli sillon jo niin kulunu, haalentunu ja taittunukki kerran, mut William oli siinä vielä nuori ja terve. Sit mä vaan kävelin autolleni alakertaan ja lähin kohti sitä kappelia missä William oltiin siunaamas. Auto oli niinku sauna, jouduin ajaan ikkunat auki ja ulkona oli kaikkialla ihmisii vähis vaatteis ja aurinkolasit silmillä, menossa ostaan jäätelöö ja pitään hauskaa ku oli niin hieno päivä. Mä ajoin sinne kappeliin hautausmaan vieres ja mun mutsi ja faija ja joitain meidän tuttui oli siel jo... ja siel oli myös Williamin porukat, ne mulkasi mua taas pahasti ja mä vaan ajattelin että nyt ei ainakaa tarvii enää ees yrittää mennä vieraileen niille, pääsinpä siitäki vaivasta. Se hautausmaa oli tosi kaunis, enemmän niinku joku puisto, hirveen ilosen näkönen paikka vaikka siel oli meneillään jotain surullista.

 

Me mentiin sisälle kappeliin. Pappi puhui jotain ja mä en kuunnellu. Mä vaan keskityin katteleen sitä tummaa puista arkkua jonka päällä oli ihan järkyttävä röykkiö kukkia. Tuntu jotenki niin oudolta että jossain tuol boksissa oli Williamin ruumis ja me oltiin siel kattomas ku sitä oltiin hautaamas syvälle maan alle. Niinku, se tuntu musta jotenki ihan typerältä ajatukselta. Mikä helvetin pointti siinä tilantees oli, se oli ihan absurdia. William oli kuollu, eikö joku ois vaan voinu salaa hoitaa sen jonnekki hautaan ilman että koko helvetin suku tarvittiin paikalle vahtaamaan. Seuraavan kerran mä sit havahduinki noista mun typeristä ajatuksistani siihen ku mutsi sanoi mulle et mee nyt puhuun tonne eteen, puhut vaan silleen kun me keskusteltiin sillon ku suunniteltiin näitä hautajaisii. Se oli mulle aika hankalaa, koska mä en ollu kauheesti keskittyny hautajaisten suunnitteluun, mun prioriteetit oli viime aikoina ollu siinä että mä vaan poraan joka kerta ku mainittiin sana William. Mut mä nousin ja kävelin sen arkun ohi ja vittu mun selkäpiitä kylmäs. Sit mä menin siihen sen mikrofonin eteen ja katoin sitä sukuu. Toisella puolen huonetta istu Williamin sukulaisia jotka oikeestaan kaikki vihas mua ja toisella puolen istu mun sukuani ja meidän ystävät, niistä mä sain ainaki olettaa et ne ei vihannu mua, mut hei, ei sitä koskaa voi tietää. Mun oli käsketty keksii sinne puhe, ku olinhan mä ny kuitenki Williamin elämänkumppani, mut en mä ollu suunnitellu mitää, mä olin ollu liian kiireinen siinä sääliessäni paskaa elämääni ku William oli poissa mun luotani.

 

Mut mä yritin, mä taisin sanoo jotain tällasta. ”Moi. Tosi kiva ku tulitte kaikki tänne. Tai no ei oikeesti kivaa, vaan ihan vitun surullista. Ei kenenkää kuulus kuolla noin nuorena... mä tiän et monet teistä ei tykänny musta, aatteli et mä olin väärä valinta Williamilta... ja no, ehkä mä sit olinki. Mut mä rakastin, eiku rakastan sitä enemmän ku mitää muuta. Mä en voi nyt sanoo mitää et hän on nyt päässyt parempaan paikkaan ku mä en vaan pysty käsittään et mikä vois olla parempi paikka ku meidän koti mis se sai olla mun kanssani. Me rakastettiin toisiaan, ei siit voi olla parempaa paikkaa. Joten tää on vain ja ainoostaan ihan vitun perseestä et nyt se on kuollu... Kiitos.” ja sit mä lähin takas istumaan. Se tais olla paskin puhe mitä oon koskaa pitäny ja Williamin puoli suvusta kuiski jotain siel pöyristyneenä mun käytöksestäni ku kiroilinki niiden rakkaan ja täydellisen Williamin hautajaisis, mutta jostain ihan takapenkiltä pitkä mustatukkanen mies alko taputtaa käsiään ku mä kävelin takas tuoliini. Se oli Jaakko, ja sillä hetkellä musta tuntu hyvältä et niin reilu kaveri oli ollu Williamin ystävä.

 

Hautajaisten jälkeen, kun Williamin arkku oli laskettu sinne kuoppaan, Jaakko tuli kätteleen mua. Me käteltiin ja me molemmat vaan alettiin itkee. Mä en koskaa ollu pitäny Jaakosta mut me oltiin samas tilantees, me oltiin molemmat menetetty joku jota me rakastettiin, me oltiin molemmat menetetty William jota me rakastettiin ja sillä hetkellä me oltiin niinku joitain veljeksii. Kai me sillon sit vaan sovittiin meidän jokanen riita, ei meillä olis enää mitää järkee olla vihasii toisilleen ku meidän ainoo syy erimielisyyksiin oli nyt poissa.

 

Elämän jatkaminen oli vaikeeta ilman Williamia, mut niiden hautajaisten jälkeen mä sain sit sen varat perinnöksi. Siinä oli ihan helvetisti rahaa, olis ollu ihan sama vaikka en ois enää ikinä menny töihin, mun elämäntavoillani olisin pärjänny Williamin perinnöllä vaik jotain viiskytä vuotta. Williamilla oli tietty myös oma lakimies vaikka se itekki oli ollu syyttäjänä ja niiden hautajaisten jälkeen se lakimies kutsu mut käymään sen luona, perintöjuttuja ja silleen. Mä menin sinne ja allekirjottelin papereita ja kaikkee ja vähä ennen ku mä olin lähössä kotiin, se viel anto mulle kirjeen. Se oli ihan tavallisen näkönen kirjekuori jonka päälle oli kirjoitettu Williamin käsialalla ”Devonille kuolemani jälkeen”. Tuntu niinku se ois joku yhteydenotto toiselta puolelta kuolemaa. Mä otin sen kirjekuoren, laitoin sen varovasti takkini povitaskuun ja lähin kotiin. Mun kädet ihan tärisi auton rattia vasten kun mä ajoin takas meidän kämpille ja kun mä vihdoin olin kotona, mä menin istuun sohvalle sen kirjeen kanssa ja avasin sen varovasti.

 

Mä kirjotan tähän sen mitä siin kirjees luki, se ei oo hankalaa, oon lukenu sen niin monta kertaa et muistan sen jo ulkoo, joka ikistä pilkun paikkaa myöten, mä muistan jopa ne kohat missä Williamin kuulakärkikynä on jättäny jälkeensä sellasen pienen sotkun paperille... ja mä muistan tarkalleen missä kohdilla paperia siinä on pieniä kastuneen näköisiä kohtia. William oli itkeny kirjoittaessaan sitä kirjettä, William oli itkeny kirjottaessaan kirjettä mulle.

 

Tässä siis se Williamin kirje mulle "Hei Devon, viimeistä kertaa. Olet varmaan vihainen, että kirjoitin tällaisenkin.. mutta en voinut vastustaa kiusausta vähän härnätä Devonia viimeisen kerran! Täytin toissapäivänä neljäkymmentä, järjestit minulle ne synttärit. Ja leivoit kakunkin, olen niin ylpeä! Kaksikymmentäkaksi vuotta odotin tuota päivää, eikö ole outoa? Olisin tahtonut luultavastikin olla kanssasi pidempään, muttei niin ollut tarkoitus käydä... Olen iloinen, että suostuit olemaan kanssani näinkin pitkään. En tiedä millaista elämäni olisi ollut ilman sinua, en teininä olisi voinut edes ajatella tuntevani näin sinua kohtaan. Rakastan sinua Devon, toivon että muistat sen, enkä tahdo että angstaat tapasi mukaan kun minua ei ole. Itketkö? Salaa toivon että itket.. en muista nähneeni sinun itkevän kovin usein. Olen ihan kamala, mutta toivottavasti merkkasin sinulle edes niin paljon. Mutta karaise itsesi, pärjäät varmasti ihan hyvin ilman minua (jätin sinulle listan pikaruokapaikoista ja take-out ravintoloista ja niiden numeroista myös, ja kasan reseptejä joihin uskon sinunkin kykenevän). Voi ei, tahrin tämänkin paperin... olen kamala pehmo näköjään. Vanhuus ei tule yksin kai? Lopetan kuitenkin tähän, paperi loppuu ja taidat tulla pian kotiin. Tein sinulle ruoaksi kanaa uunissa, toivottavasti pidät siitä. - Rakkaudella William”

 

Se kirje oli kirjotettu jo kolmisen vuotta sitten, niihin aikoihin kun Will oli ollu tosi huonossa kunnossa. Se kakku mistä se puhui, mä en ollu enää ees muistanu sitä, mutta kun luin tota kirjettä mä muistin sen taas. Mä olin leiponu ite sille synttärikakkua ja vittu se oli ruma. Se syy miks mä olin leiponu sen oli kans ihan helvetin typerä, katos, mä lukios ollessa olin vaan yks päivä hoksannu facebookista et jaa, Williamilla näytti olevan synttärit, se täytti sillon kaheksantoista ja sit laitoin sille siel kommenttia et onnea ja silleen. Ja William heitti jonku läpän siitä että en ollu tehny sille kakkua ja mä heitin läpän takas että joo teen sellasen sulle sitte nelkytvuotislahjaksi. Se oliki jännää miten mä en sit koskaa unohtanu sitä. Sillon olin ajatellu että en varmaan ees tuntis Williamia enää nelikymppisenä mut niin mä vaan tunsin sen. Niin me vaan oltiin sillon parisuhtees ja asuttiin yhessä. Kaikkee sitä voiki tapahtua, joten mä pidin sen vanhan lupaukseni siltä ajalta ku mä olin itekki vasta kaheksantoista paikkeilla ja tein sen kakun, ihan ite, alusta loppuun. Se iteasias maistu ihan hyvältä vaik en olis uskonukkaa et onnistuisin sellasessa, mut helvetti ne koristelut näytti kauheilta. Mut mä tiesin sillon et William tykkäs siitä jos mä näin vaivaa sen vuoksi, et jos mä vaan tein jotain vaik se oliski ollu mulle vaikeeta, joten siksi mä olin koittanu tehä ite sen kakun vaikka en ollu koskaa aiemmin ees yrittäny sellasta. Oli mulla jääkaapissa ollu varakakkuki, ihan vaan siksi et jos se mun kakku maistuis ihan paskalta, mut William oli ilonen siitä mun kakusta ja halus tarjota sitä meidän vieraille vaikka sanoinki et se hävettäis mua. Ne oli hyvät juhlat, mä olin onnistunu järjestään ne yllätyksenä Williamille ihan ite. Ja siis mä olin onnistunu saamaan kaikki vieraatki pitään sen homman yllärinä, silleen et kukaa niistä ei ollu kertonu Williamille etukäteen et meil on sille juhlat. Siel oli paikal kaikkii meidän yhteisii kavereita, mä olin kutsunu sinne jopa sen saakelin Jaakon vaik jatkoinki yhä vaan sen inhoomista.

 

Ja niitä bileitä muistellessani, ja sitä kirjettä lukiessani mä vaan itkin lohduttomasti. William oli kirjottanu että se toivoi salaa et mä itkisin sen vuoksi, ja vittu kyllähän mä itkin. Mä en varmaan ollu koko elämäni aikana yhteensäkkää itkeny niin paljoo kun nyt olin tossa kahen viikon aikana itkeny ku William oli kuollu ja mä olin jääny yksin. Mä vaan tuijotin sitä Williamin kaunista käsialaa siinä paperilla, siitä näkyi heti että Will oli taiteilija, sen tekstiki oli niin kaunista, täydellistä ja siistiä. Mä taittelin sen kirjeen siististi takas kuoreensa, just silleen ku se oli ollukki siel ja sitte mä jätin sen siihen olohuoneen pöydälle ja menin Williamin vaatekaapille ja kaivoin sieltä Williamin lempivillapaidan, sellasen ison ja vihreen, ja puin sen päälleni. Mä olin aina ollu pidempi ku Will mutta se paita oli ihan liian suuri mulle. Will tykkäs kotona pukeutuu liian isoihin vaatteisiin, ja niin mä menin se paita päälläni makaamaan Williamin puolelle sänkyä, sen peittojen alle ja mä vaan hengitin siinä sitä Williamin tuoksua. Mä tiesin että se tuoksu tulis hälvenemään vähitellen, niinku monet muutki merkit Williamin olemassaolosta, mutta sillä hetkellä mä vielä pystyin sillä tavoin saamaan itteni tuntemaan että se oli mun lähelläni.

 

Sen kirjeen lukemisen ja yöllisen angstaamiseni jälkeen mä sitte tein niinku Will pyysi, eli lopetin angstaamisen ja lähdin aamulla töihin, ekaa kertaa pitkään aikaan. Olisittepa vaan kaikki nähny Noëlin ilmeen sillon ku kävelin töihin sisään. Se eka katto mua silmät pyöreenä hetken aikaa ja sit se hymyili leveesti ja tuli halaan mua. Me ei oltu normaalisti sellasia kavereita jotka halailis mut sillon mä vaan halasin sitä takas ja nauroin vähä sillee itkunsekasesti. Mun silmätki vähä vetty, mut en alkanu poraan, mä olin päättäny alkaa oleen angstaamatta, just niinku William toivoi.

 

Mä tein töitä jonku aikaa, oikeestaan kaikki mun työkaverit kävi vuorotellen sanoos et ne ottaa osaa ja että William oli niiden mielestä hyvä tyyppi ja harmi et se kuoli ja sillee. Se tuntu musta hyvältä, et mulla oli tollasia kavereita, tai ehkä jopa vois sanoo ystäviä, jotka välitti musta ja koitti saada mut tunteen oloni paremmaksi, vaik ei ne ees tuntenu Williamia niin hyvin. Ne tuli kertoon miten ne oli tykänny Williamista vaikka ne ei tienny siit paljo paskaakaa, mut sillä hetkellä se ei haitannu mua. Ne saatto valehdella mulle et mulle tulis parempi olo mut se ei haitannu mua. Ne oli mun ystäviä ja yritti auttaa mua sillä tavalla joka oli siinä vaihees vähä niinku ainoo tapa, valehtelemalla. Sit lounasaikaan Noël tilas meille koko porukalle pizzat työpaikan laskuun ja me mentiin baarin puolelle isoimpaan pöytään istuun yhes ja syömään niitä ja laitettiin kajareista musaa soimaan... Deadlineä, ihan vaan siks et ne ties et se oli yks mun suurin suosikkini. Musta tuntu niinku mulla ois ollu niis ihmisis toinen perhe. Kummallinen randomi joukko punkkareita ja cyber-gootteja, toinen toistaan oudomman näköstä sakkia, Noëlin tukka oli sillä hetkellä vihree ja leikattu irokeesiksi, Svenjalla, meidän parhaalla baarimikolla, oli oranssit rastat joiden seassa oli sellasia ihmeellisiä vihreitä kumiputkiloita ja sen molempien silmien alla oli tatuoidut pisteet. Normaaleimman näkönen meistä oli varmaan Claude, meidän yks portsari joka autteli muaki usein raskaammis hommis, se ku näytti pukeutumiseltaan ihan normaalilta jannulta mut se nyt vaan sattu oleen levee niinku kaks parii ladonovia ja varmaan jotain kaks metrii pitkä. Hyödyllinen kaveri sillon ku pitää kiinnittää jotain raskasta kattoon. Ja siinä me oltiin, syötiin pizzaa ja puhuttiin paskaa musiikista ja naurettiin. Tollasten ihmisten takia mä pystyin jatkaan elämääni vaik Will oliki poissa. Ainakaa mä en ollu yksin vaikka musta välillä siltä tuntuki.

 

Kun mä sit menin kotiin töiden jälkeen, mä otin itelleni uuden projektin. Mä aloin käydä läpi meidän kaikkii valokuvia jotka oli vaan säilötty joihinki Williamin laatikoihin. Se ei ollu koskaa tykänny valokuvista sisustukses, joten meidän kaikki valokuvat oli järjestelty nätisti kansioihin ja arkistoihin. Mä vietin sen illan käyden niitä kuvia läpi ja koitin ettii sieltä parhaat päältä, ne kuvat jotka muistuttais mua jostain hyvästä. Siel oli meidän kihlajaiskuva joka oli otettu siel bileissä jotka mun porukat järjesti, William hymyili siinä leveesti ja mä kattelin vähä sivulle ja näytin vaikeelta... vaikeelta mut onnelliselta. Sit löysin yhen valokuvan jonka olin ottanu Williamin vitun kalliilla kameralla siitä ku se oli koittanu opettaa mua käyttään sitä, se tuskin oli mikää valokuvataiteen mestariteos, mut siin oli niinku William mun silmin. Se istu meidän parvekkeella ja taustalla näky meidän naapurustoo, se virnisti siin kuvassa sillee ihan vähä, melkein niinku pilkallisesti, silleen et vitun nolo Devon ei osaa ees kameraa käyttää. Sit siel oli kuva joka oli otettu lukios, sellanen perus koulukuva ja mä muistin sen hetken ku William pakotti mut ottaan sen kans kaverikuvaa, jälleen kerran mä näytin siinä kuvas siltä että mun elämä olis tosi epämiellyttävää.

 

Mä nauroin vähä itelleni niis kuvis, mä olin kaikis sen näkönen et mun olo oli tosi epämukava, selkeesti mä en vaan tykänny olla kuvattavana. Mä otin noi kolme kuvaa ja viel pinkan muita joissa oli kaikkia hienoja hetkiä meidän elämästä ja seuraavana päivänä mä vein ne kaikki kehystettäviksi. Mä valkkasin niille sellaset paksut mustat kehykset, aattelin et mustan kans ei koskaa voi mennä vikaan, en kato halunnu pilata Williamin täydellistä sisustusta jonka se oli luonu meidän kotiin. Tosin jo se pelkkä valokuvien levittely ympäri kämppää ois saattanu Williamin mielestä pilata sen kämpän täydellisen fang-shui rauhan, mut sen riskin mä otin, mä vaan halusin taas nähä Williamin kasvot mun ympärilläni, vaikkaki ne sit oiski vaan valokuvas. Mut siis, mä vaan pelkäsin tollon sitä niin lujaa että mä unohtaisin miltä William näytti, miltä se tuoksui, miten se nauroi, miten se valitti mulle kun en tehny mitää oikein... no okei, vikan voiski periaattees unohtaa, vois olla elämä vähä helpompaa.

 

Nyt mä osaan sanoo et en mä kaikkee unohda koskaa, tottakai ne muistot on jotenki vähemmän tuoreita ku ennen, mut mä muistan yhä kaiken suhteellisen tarkasti. Mä yhä välillä kotiin tullessani huudan ovelta et moi Will, ennen ku muistan et se ei oo enää vastaas mulle. Aluksi aina ku tein niin, mä purskahdin vaan itkuun, mut nykyään pystyn jo nauraan itelleni. Iltasin kun mä meen nukkumaan mä yhä vaan katon aina hetken Williamin kuvaa ja sanon sille, joko ääneen tai mielessäni, hyvää yötä, ku eihän sitä ikinä tiä vaik se kuuliski ja sit lasken sen kihlasormuksen mun yöpöydälleni siinä ketjus jossa pidän sitä. Hautajaisten jälkeen mulle annettiin se sormus ja mä sit vaan laitoin sen sellaseen yhteen hopeiseen ketjuun jonka olin kerran saanu siltä mun sedältä J-P:ltä. Mä pidän sitä sit vaan mun paidan alla sillee et kukaa ei nää sitä, niin et se on oikeestaan vaan mun ja Williamin salaisuus. Aika säälittävän kuulosta mut ihan sama. Mulla on nykyään kaikki oikeudet olla säälittävä, katos ku mä oon nykyään leski ja lesket saaki vaan surra ja pukeutuu mustiin. Mä tosin oon pukeutunu aina mustiin et en sitte tiä onko se nyt jotenki enemmän sallittua tai hyväksyttävää ku sillon aiemmin. No, ainakaa mulla ei nyt oo enää Williamia valittaas että mun pitäis käyttää lämpimii sävyi pukeutumises ku ne sopis mulle niin hyvin.

 

Yks jännä juttu mitä tapahtu sen jälkeen ku hautajaiset oli ollu ja menny oli sellanen et kerran ku olin kotona, mun ovikello vaan randomisti soi. Mä menin tietty avaan ja ihmettelin et kuka siel olis ku en mä ollu kutsunu ketää ja kukaa ei ollu sanonu olevansa tulos. sen oven takana oli Jaakko. Niinku, Jaakko oli tullu tapaan mua, koska olin melkolailla varma että se ei ollu tullu ettiin Williamia ku se tais kyl muistaa et Will oli kuollu. Mut hei, mä varmistin silti asian sanomalla et ”Kuule, satutko muistaan et Will on kuollu?” ja Jaakko katto mua niinku jotain idioottia ja sano et se tuli tapaan mua. No en mä ny voinu sitä uloskaa siihen jättää joten kutsuin sen sisään. se vähä kierteli meidän olkkarii ja oli sellanen painostavan hiljanen tunnelma. Se kommentoi jotain mun uudesta sisustuksesta, siis niistä Williamin kuvista ja mä kommentoin jotain tosi kuivaa takas. Jossain vaihees se sit vähä kakas kurkkuaan ja sano miehekkäästi ”Lähetäänkö kaljalle?”

 

Ei mua kauheesti kiinnostanu kaljalle lähtö, mut toisaalta ei mulla kotonakaa ollu tekemistä joten me lähettiin. Me mentiin sinne Jaakon autolla, kato mun auto oli sellanen suhteellisen tavallinen ja normaali kaupunkiauto, mut siis Jaakko, se on niinku jotain reilusti yli kaks metrinen joten ei se mahtuis millää istuun mukavasti mun autooni. Siks sil oli se sellanen vitun iso citymaastyri jolla se ajeli ympäriinsä. Sellanen auto on kallis pitää ja se kuluttaa paljo ja tuhoo koko vitun ilmaston, mutta ehkä se annetaan Jaakolle anteeks ku se ei vaan mahtuis ekologisempaan autoon niinku millää. Sillä me sit ajettiin johonki läheiseen baariin, sanoin kyl et voitas mennä Cadenceenki jos oltais menty vähä myöhemmin ku se olis jo auki, mut ei Jaakko jaksanu oottaa, ei vaikka ois saanu ilmasen juoman. Me sit mentiin vaan johonki paskaan räkälään, johonki sellaseen missä haisi tupakka ja siel oli vaan muutama vanhaa pultsaria notkumas jossain tiskillä. Jaakko kävi hakees meille kaljat sillä aikaa ku mä menin istuun nurkkapöytään ja sit se tuli siihen istuun mun kanssani. Me oltiin eka suhteellisen hiljasii kunnes Jaakko alotti puhuun Williamista. Ja sit, sen jälkeen meil riittiki juttua ties miten pitkäksi aikaa. Oltiin me yhä aika hiljasii mut välil me naurettiin ja välil tuli kyyneleetki silmiin. Se oli hienoo puhuu jonku kans joka välitti Williamista niin paljo ja joka tunsi Williamin suhteellisen hyvin... jossain vaihees se oli varmasti myös tuntenu Williamin paremmin ku mä, sillon kun mä en vaan tienny mitä Will multa tahtoi, sillon lukiossa.

 

Jaakko sanoi että se oli ollu mulle kateellinen, että se ois halunnu lukios olla se johon William ois rakastunu ja jonka kans Will ois viettäny elämänsä. Mut siis, Jaakko ite kerto mulle sen asian joka oli mietityttäny mua jo pitkään, et miksi helvetissä Will sit valitti mut, niinku... mitä mulla muka oli mitä Jaakolla ei ollu. Koska siis Jaakko oli komee ja pitkä, tai siis komee ja komee, Williamin makuun komee ei oo ehkä ihan sellanen standardikomee. Ja siis ku nehän tykkäs Williamin kans samoista asioista, ne molemmat harrasti taidetta ja kaikkee, Jaakosta iteasias tuli aikusena joku graafinen suunnittelija, joka siis ilmesesti oli joku ihmeen taideammatti. Et siis kun oikein miettii niin olihan Jaakko jotenki paljo lähempänä sellasta miestä joka olis sopinu Williamille. Mut sillon kaljalla ollessani mä sain tietää mikä se oli se asia mitä mulla oli mut Jaakolla ei ollu, ja se oli myötätunto.

 

Mä nauroin ku Jaakko sanoi sen, en mä uskonu et se ois totta. Siis mä en todellakaa oo koskaa pitäny itteeni minää myötätuntosena ihmisenä. Siis niinku, myötätuntonenhan on sellanen joka sillee... välittää muista tai jotain ja mähän oon vaan tällänen kuivakka idiootti. Mut Jaakko oli tosissaan. Se sanoi et sellanen mä olin ja se ei ollu koskaa osannu olla myötätuntonen. Mä en todellakaa käsittäny miten se sit ilmeni mutta ihan jees... niinku tietää et William oli pitäny mua myötätuntosena ja se oli rakastunu mussa siihen et mä olin sellanen myötätuntonen ihminen. Ihan vitun jees kuulla se Jaakon suusta, se et mä voitin sen jossain, se että mä vein sitä kuus-nolla mitä tuli Williamin kans elämiseen. Mut siis just ku mä siinä ihmettelin vaan et miten olin muka ollu myötätuntonen ja miten se ilmenee ja kaikkee, Jaakko sit kerto mulle et William oli kertonu Jaakolle siitä miten Will oli lukios ollessa saanu kerran sellasen vitun ison paniikkikohtauksen, sillee et se vaan tärisi sängyssään ja oli ihan hajalla. Mä muistin sen itekki, mä olin vaan menny makaan sen viereen ihan normaalisti ja jutteleen vähä jotain... mut enimmäkseen olin sillon vaan hiljaa. Jaakko sano et sillon Will oli tajunnu et mä olin jotenki myötätuntonen ihminen, et sillon se oli rakastunu muhun.

 

Onneksi mä siis sillon menin sen vierelle lohduttaan sitä, sillä tavalla mä olin saanu Williamin rakastumaan itteeni ja sillä tavalla mä olin luonu itelleni elämäni tärkeimmän sisällön. Kai mä sit olin ees vähä hyvä ihminen, ainaki mä välitin Williamista aina, halusin auttaa sitä jo lukios vaikka se oliki mulle välil tosi mulkku. Ja yks asia minkä Jaakko mulle sanoi oli et William ei ollu koskaa ite ajatellu kuuluvansa kellekkää muulle ku mulle. Vittu se tuntu musta hyvältä kuulla, ja viel paremmalta tuntu kuulla se Jaakolta, siltä mieheltä jota mä olin pitäny pahimpana kilpailijani Williamin suhteen koko vitun elämäni ajan.

 

Jostain kummallisesta syystä Jaakko alko ton jälkeen käydä tapaas mua enemmänki. Me käytiin välil kaljoilla ja kaikkee, enimmäkseen me kyl siirryttiin käymään Cadences ku sain sieltä ilmaset drinkit meille. Musta tuntuu et ne drinkit oliki just yks niitä syitä miks Jaakko jakso käydä hengaas mun kans. Mut se oli kivaa et oli joku jonka kans me vaan puhuttiin Williamista, voitiin vaan muistella kaikkii hyviä ja huonoja hetkiä yhes ilman et kumpikaa sano et hei nyt pitää alkaa jo päästä yli siitä.

 

Mä olin muutenki vakaasti päättäny et mä en tulis koskaa pääseen yli Williamista. Mä en vaan halunnu päästä yli koska yli pääseminen tarkottais sitä että unohtaisin tai et se ei enää sattuis ja vittu mä kyl halusinki että Williamin kuolema sattuis muhun yhä. Ja kyllä se sattuu, vielä tänäki päivänä. Mä en tiä haluuko mun psykologi että se lakkais sattumasta, et siksikö mä tätä kirjotan et muhun lakkais sattumasta, et mä lakkaisin olemasta surullinen Williamin puolesta. Mutta siis vaikka mun pitäis elää viel viiskyt vuotta tän tunteen kans, tän tälläsen yksinäisyyden kans, mä haluun tehä sen. William ansaittee sen että mä en unohda sitä koskaa. Niin kauan kun mun sydäntä särkee kun muistelen Williamin kuolemaa ja kaikkee, niin kauan mä vielä tiedän varmaksi että William on yhä mulle maailman tärkein. Se asia ei saa koskaa muuttua.

 

Niinku mä tossa aiemminki kerroin, et mä tykkään lävistyksistä ja tatuoinneista ja että mä viel tykkään niil tatuoinneilla sanoo jotain mikä on mulle tärkeetä, joten jotain puoli vuotta Williamin kuoleman jälkeen mä sit päätin ottaa viimesen tatuointini. Mulla ei enää ollu taiteellista Williamia suunnittelees sitä, joten mä sit vaan päätin ottaa jotain tosi yksinkertasta. Mä menin taas siihen samaan mestaan jossa otin aikoinaan sen korpin selkääni, Remy’siin. Se Remy joka sen omisti oli muuttanu jossain vaihees etelämpäänki mut sit se oli palannu ja aukassu uudestaan sen liikkeensä ja sehän sopi mulle. Musta oli jotenki siistii saada mun vika Williamille omistettu tatska samalta tyypiltä joka teki sen ekanki.

 

Tällä kertaa mä sit otin vaan mun molempiin ranteisiin ihan yksinkertaset tatuoinnit, sellaset numerot vaan, roomalaisilla numeroilla ihan vaan siks että kaikki ei heti tajuu mitä siinä on. Toises rantees, vasemmas siis, on se päivämäärä ku mä menin kouluun Suomes. Se päivä siis ku mä ekaa kertaa tapasin Williamin, se oli nimittäin se päivä joka sitte tuli myöhemmin määritteleen mun koko loppuelämäni... William oli mun elämäni määritelmä. Sit oikeeseen ranteeseen mä tatskasin samaan tyyliin sen päivän jollon mä vietin viimesen päivän Williamin kanssa. Sen päivän ku me koitettiin kattoo vähä jotain TV-sarjaa ja kun mä tajusin että nyt William tulee poistuun mun luotani. Ja siis vaikka mä sillon olin ihan vitun hajalla ja surullinen, nyt ku sitä päivää miettii, se oli onnellinen päivä. Se oli silti päivä jollon mä sain vielä olla Williamin vierellä ja sain kertoo sille paljoko mä sitä rakastin. Ei sellanen päivä vaan voi olla paska jos sen on saanu viettää Williamin seurassa. Ja siis, siitä päivästä mä vaan aattelen et Will sai varmasti ainaki kuolla silleen rauhas että se tiesi sen varmana että mä en tulis jättään sitä koskaa, että mun rakkaus sitä kohtaan oli niin suurta että se ei loppuisi ikinä. William sai kuolla mun läsnäollessa, sen ei tarvinnu olla yksin... aika epäreiluu tosin, kuka sit olis pitämäs mua kädestä kun mä kuolen?

 

Mä oon varautunu kuolemaan yksin, silleen et mun vanhemmat on jo aikaa sitte kuollu ja mä oon vanha, ryppynen, kiukkunen ja ruma ku mikä. Mut ainaki mä tiedän että mulla on sillon mun seuranani se ajatus että kohta mä taas oon Williamin kanssa. Will aina sanoi että se on niin paha ihminen et jos taivas ja helvetti on, Will joutuu sinne helvettiin. En oo koskaa kertonu tästä kauheesti keillekkää, mutta siis mä uskon että taivas ja sellaset on olemassa. Niinku, maailmas on niin paljo kaikkee mitä mä en vaan voi käsittää... ja siis mua fiksummatkaa ei voi käsittää niitä asioita, joten miten se vois ees olla mahollista että tällanen paikka ois olemassa ilman jotain sellasta suurempaa voimaa, sellasta Jumalaa. En mä oikein osaa sanoo uskonko mä siihen Jumalaan, mutta mä jotenki haluaisin että sellanen olis, että kaikki ei vaan loppuisi tähän mitä maan päällä on. Joten mä uskon että William on jossain taivaas oottaas mua, ei helvetissä, ei kukaa voisi laittaa sellasta ihmistä helvettiin. William rakasti mua, se teki mun vuokseni kaikenlaisii uhrauksia, se vietti elämänsä auttaen muita ihmisiä siel oikeudessa ja sit opettajana, ei sellanen ihminen voi olla niin paha et se joutuis helvettiin.

 

Tosin, jos se sit kuitenki joutuu sinne helvettiin ja mä meen taivaaseen, mä kyl pyydän et saisko lipun tonne alakertaan ku siis miksi mä muka haluaisin olla iäisyydessä koko lopun maailman aikaa ilman Williamia miettien et paljokohan se kärsii siel ikuses kadotukses. Mielummin mä meen sinne kärsimään Williamin seuraksi ku antasin sen kärsii siellä yksin...

 

Mut en mä voi noista asioista puhuu kauheen paljoo, ku siis en mä tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mä vaan toivon että tää kaikki ei lopu tähän ja että me voidaan viel tavata ja olla onnellisia yhessä. Siitä mua on nyt muistuttamassa tossa molemmissa ranteissa noi tatuoinnit, kertomas siitä ajasta minkä mä sain olla sen verran etuoikeutettu että mä tunsin William Ramsayn, että mä rakastin sitä ja se rakasti mua takas. Aina ku mä katon mun käsiäni, mä muistan sen ajan, mun käsissäni on merkkinä noi tatuoinnit ja se kihlasormus. Kun mä töissä vaikka pysähdyn juomaan kupin kahvii, mä usein kattelen vaan mun käsiäni ja hymyilen itekseni. Mun työkaverit eka kummaksui sitä, aattelivat kai että ton pitäis nyt vaan unohtaa jo se Will, mut kyllä ne ymmärsi sit mua. Ne tajuu että en mä vaan voi unohtaa sellasta ihmistä joka oli mulle niin tärkee.

 

Luku 23, tai sit joku epilogi, mut tää kertoo siitä missä nyt meen.

 

Nyt mä oon jo nelkytä kuus, se siis tarkottaa sitä että oon eläny ilman Williamia jo kolme vuotta. Joidenki mielestä kolme vuotta suremista on liikaa, että mun pitäis jo päästä yli Williamista ja tyyliin ettiä itelleni uus kumppani. Mutta siis en mä pysty siihen. Mä lupasin Williamille että mä en koskaa hanki ketää uutta sen tilalle, että me pysytään ikusesti yhessä vain me kaksi, vaikka William ei enää fyysisesti ookkaa paikalla. Yhä vaan kun mä tuun kotiin, mä joskus puhun ääneen Williamille niinku se muka ois vielä paikalla. Moni vois luulla et se vaan pahentais sitä menetyksen tuskaa ja muuta sellasta paskapuhetta mutta mulle siitä tulee vaan parempi olo. Aiemmin se sai mut itkemään ja suremaan tuskissani, mut nykyään se vaan tuo mulle kotosan olon. Silleen että mä voin ajatella et ehkä Will sit kuitenki kuulee sen ku mä kerran päiväs yhä vaan sanon sen ääneen et mä rakastan sitä, ihan niinku sillon kerran nuorempana sille lupasin, sillon sinä iltana ku William oli lähössä pois. Mä en koskaa pettäny sitä lupaustani, vaikka William olis ollu poissa kotoa, vaikka se olis ollu toisessa maassa, mä aina laitoin sille edes tekstiviestin, sähköpostin, jotain, soitin sille ja kerroin et mä rakastan sitä. Se oli aluksi vaikeeta sanoo ääneen, en kato ollu tottunu, mut sitku siihen tottu, se oli oikeestaan tosi helppoo, sillee yksinkertasta ja tosi luonnollista.

 

Sitä luonnollista tapaa mä jatkan yhä, ja noin kerran viikos mä käyn Williamin haudalla. Me istutettiin sinne ihan hautajaisten jälkeen mutsin kans jotain kukkia ja sit se oli mun hommani pitää ne elossa... en oikeen oo onnistunu siinä. En tiä mitä William sanois ku joudun vaihtaan sen kukat varmaan kerran kuukaudes ku joka vitun kerta oon tehny jotain väärin niin et ne rehut on ihan kuivaneita ja kuolleita paskoja. Mut siis sillon ku mä kerran viikos käyn siel yrittääs vähä hoitaa sen hautaa, mä juttelen sille kaikkee. Mä kerron Williamille mitä mä oon tehny ja miten mä oon kaivannu sitä. Se sattuu ihan helvetisti nähä se kylmä ja musta kivi johon on kaiverretty Williamin nimi, mut samalla se tuntuu lohdulliselta. Se on vaikee selittää miksi se muka oli sit niin lohdullista, ehkä siks et mä muistan vieläki sen millanen William oli vikoina päivinään, sen miten siihen sattu ja miten se oli sellanen ihan sairaan näkönen, sellanen ihan erilainen ku mitä se oli ennen, sillon ku se oli kaunis ja terve ja jaksoi tehä kaikkee. Vikoina päivinään William oli niin hauras, oli se yhä kaunis mutta ei enää terve, siksi musta kai sit tuntui että se oli hyvä asia et William oli nyt päässy pois tästä maailmasta, että sen ei tarvinnu enää olla tuskissaan. Ja aina ennen ku mä lähen sieltä Williamin haudalta mä sanon Williamille että mä rakastan sitä yhä, et se asia ei oo vieläkää muuttumas.

 

Kyllä mä vieläki välillä itken ja oon surullinen. Välillä mä oon jopa niin vihanen että lyön vaan nyrkillä seinään niin lujaa ku ikinä lähtee ja huudan vaan että vitun paska William miks sä menit kuoleen ennen mua saatana! Mut enimmäkseen mun ei tarvii tehä enää niin, mä vaan elän päivän toisensä jälkeen, istun ruokapöydäs eikä kukaa oo mua vastapäätä, meen kattoon telkkaria ja kukaa ei tuu mun kylkeen kiinni nyhjään ja vaatiin huomiota. Se vihasuus ja tuska vähentyy päivä päivältä. Se suru ja muu sellanen negatiivinen muuttuu enemmän ja enemmän sellaseksi että mä hyväksyn kaiken sen mitä on tapahtunu. Aika kultaa muistot niinku Suomes sanotaan, vähitellen mä sit kai alan muistaa vaan ne hyvät asiat ja se sureminen loppuu. Ne hetket kun mulle joskus vaan tulee mieleen joku hieno asia mun ja Williamin elämästä, sellanen niin hieno et alan nauraa itekseni, ne on parhaimpia. Sellasina hetkinä musta tuntuu niinku Will ois yhä mun kanssani, ihan vaan koska se on antanu mulle niin paljo hienoja muistoja.

 

Tätä tarinaa kirjottaessani mulla on kulunu sillee vajaa kuukausi ku oon kirjotellu tätä aina töiden jälkeen ja sillee. Kuunnellu samalla Williamin musiikkeja sen levyhyllystä. Se on jotenki niin outoo, mä asun tääl asunnossa joka on täynnä kaikkee musaa josta mä en ees pidä, kirjoja joita mä en haluu lukee ja tavaroita joita mä en käytä. Mutta mä annan niiden olla siinä, osaksi siks että oon liian laiska nähäkseni sitä vaivaa et hankkiutuisin niistä eroon ja osaksi siks että mä vaan haluun että se kaikki kama on siä vielä. Ihan niinku William ois yhä paikalla. Toi asia on yks niistä syistä miks toiset on musta huolissaan, että mä elän menneessä ja kaikkee. Mutsi ja faija pakotti mut jollekki turhalle psykiatrillekki sen takia ja lupasin mennä ihan vaan sillä ehdolla että sit ne lakkais valittamasta mulle joka saatanan pikkuasiasta ja jättäis mut vaan rauhaan mun omien asioitteni kanssa... niin ja niiden Williamin asioiden kanssa. Williamin tavarat ei oo tääl kotona siksi että mä en pystyis luopumaan niistä, vaan siksi että mä oon päättäny että mä en halua luopua niistä. Mä en käsitä sitä yleistä mielipidettä jonka mukaan mun pitäis jättää kaikki taakseni ja alottaa uus elämä ku tää elämä joka mulla nyt on, on ihan tosi hyvä. Mä elän sen asian kanssa että William on kuollu ja mä kunnioitan Willin muistoa. Miks se muka olis väärin että ottaa asiat just sellasina kun ne on, että mun elämäni rakkaus on kuollu ja että mä oon yksin ja että sen kanssa nyt sitte vaan eletään.

 

Nyt ku oon kirjottanu tän jutun ja näytän tän sille psykiatripsykologille, se ehkä tajuu mua paremmin. Se ehkä tajuu et miks mä niinku oikeesti haluun pitää asiat suhteellisen pitkälti ennallaan. Mun tehtävä tässä siis oli käydä läpi mun oma elämäni, että mä saisin ite mietittyä kaikki asiat läpi mutta oikeestaan musta tuntuu että ei tästä oo ollu ihan kauheen paljoa mitää hyötyä. Mä oon aina tienny millanen mun elämäni on, nyt mä vaan sitte kirjotin sen ylös. Se että mä en puhu mun asioistani ei oo koskaa tarkottanu että mä en muka miettis niitä. Kyl mä mietin, paljoki, en vaan huutele asioitani muille, mä pidän yksityiset asiat yksityisinä ja musta niin on aina ollu hyvä. Enemmänki mä oon täs kirjottaessani nyt vahingos päätyny luomaan ihan helvetillisen pitkän romaanin mun enemmän tai vähemmän säälittävästä elämästä. Harmi et tää kertoo vaan musta, jos tää ois jonku mielenkiintosen ihmisen tekstii, tästä ois jotain hyötyyki. Oon muutenki kirjottanu tätä ihan niinku muka tarkottasin tän suuremmallekki yleisölle vaikka tän tulee lukeen vaan yks terapeutti, mut ei kai sen niin väliä oo miten kirjotan. Nyt ootan vaan innolla sen tyypin ilmettä sen naamalla ku meen kertoon sille et joo, tuli tällänen kuusinkertanen määrä sivuja siihen verrattuna mitä se ois toivonu multa. En tiä uskoko se musta et jaksasin ees alottaa tätä koko tehtävää, vaikutan katos aina niin mielenkiinnottomalta kaikkee kohtaan. Ja pakkohan mun on se myöntää että ei mua aluksi ihan kaueesti innostanu alkaa kirjottaan tällasta, aattelin et se ois vaan ajan hukkaamista.

 

Mut oikeestaan tää oli kivaa, mukava kuukausi, kato aina ku tulin kotiin, tiesin et olis jotan tekemistä siinä ku pitää kirjottaa omaa tarinaansa. Ja siis parasta oikeestaan oli se että mä sain tavallaan kertoo jollekki millanen William oli, kertoo sen koko maailmalle et paljo sitä rakastin ja rakastan tietty vieläki, ilman et kukaa oikeesti sais tietää mun ajatuksiani. Mä tiedän et nyt tää tarina alkaa olla lopussa, et kohta mä otan ja lähetän tän sille äijälle ja sit saan taas relata niinku aiemminki. Ei enää tällasii kotitehtäviä tai mitää. Ja nyt ku mietin et mikä olis paras tapa lopettaa tää tarina, mä en vaan pysty keksiin siihen mitää sen tärkeempää tai parempaa lausetta ku tän.

 

William Ramsay, mä en koskaa lopeta rakastamasta sua.

 

Epilogi.

 

Devon, minun rakas poikani, oli kirjoittanut tämän tekstin. En ollut koskaan ennen edes tiennyt että tällainen olisi olemassa, että hän olisi kirjoittanut tällaisen tekstin elämästään vaimoni, poikamme äidin, pakotettua hänet hankkimaan apua suruunsa. En ollut koskaan ymmärtänyt hänen tunteidensa syvyyttä, muistan yhä miten me vaimoni kanssa tuskailimme poikamme kasvatuksen kanssa hänen ollessa nuori ja kuvittelimme hänen vain olevan kuriton poika. Olimme niin väärässä. Hän oli mitä hienoin lapsi josta olimme ylpeitä koko hänen elinaikansa. Hänen elämänkumppaninsa William Ramsay kuoli hyvin valitettavalla tavalla niin kovin nuorena, mutta William ei ollut ainoa jonka perheemme menetti. Myös poikamme, Didier Arnaud Morel, nyttemmin Devon Morel, kuoli aivan liian varhain.

 

Se oli työtapaturma, miten ihmisen elämä voikaan olla niin hauras, miten niin pieni lipsahdus voikaan maksaa ihmisen hengen. Emme tiedä vaimoni kanssa tilanteen yksityiskohtia, tiedämme vain että ilmeisesti poikamme oli pudonnut jostain korkealta työpaikallaan kovalle lattialle ja murtanut niskansa. Hänen elämänsä oli sillä hetkellä kerrasta poikki, ei mitään sellaista vuosien kärsimystä kuin hänen kumppanillaan, vain nopea hetki. Hän oli yhä terve ja voimakas, vaikka hän olikin jo hieman yli viidenkymmenen, mutta kaikesta siitä huolimatta hän on nyt poissa. Emme olleet vaimoni kanssa voineet edes kuvitella että ainoa poikamme kuolisi ennen meitä, olemmehan molemmat jo vanhoja, vaimoni on jopa sairastellut hieman, mutta niin poikamme lähti ennen meitä. Ehkä se oli hänen kohtalonsa, hän ei koskaan lopettanut muistelemasta Williamia ja ehkä hänen oli vain hoppu päästä jälleen kohtaamaan elämänkumppaninsa.

 

William oli meille kuin oma poika, rakastimme häntä kovasti vaikka hän pitäytyikin hieman etäisenä meille. Hänen menetyksensä oli kova paikka myös minulle ja vaimolleni, mutta ei koskaan niin rankka menetys kuin se oli pojallemme. Hän todella rakasti tuota miestä koko sydämestään. Kun hän ensimmäisen kerran toi William Ramsayn tapaamaan meitä kotiimme ja esitteli tämän miesystävänään olimme molemmat kieltämättä hyvin ymmällään, sekä minä että vaimoni. Poikamme oli aina osoittanut kiinnostustaan naispuolisia kumppaneita kohtaan, mutta ilmeisesti kun todellinen sielunkumppani tuli häntä vihdoin vastaan, sillon oli hänen vain unohdettava sukupuolen asettamat rajat.

 

Ehkä nyt siis vihdoin rakas poikamme on päässyt tapaamaan jälleen elämänkumppaninsa siellä kuoleman toisella puolen, juuri niin kuin hän itse toivoi tässä kirjoituksessaan. Yritimme kasvattaa pojastamme kristittyä ja tämän tekstin perusteella kaikki oppimme eivät ole menneet hukkaan, vaikkakin pelastuksen korostaminen on hänen kohdallaan jäänyt hyvien tekojen alle. Ei sen ole niin väliä, poikamme oli hyvä ihminen, levätköön hän siis rauhassa ja pian myös me pääsemme tapaamaan hänet siellä toisella puolella, olemmehan vaimoni kanssa jo kovin vanhoja. Olen silti onnellinen siitä että poikamme on päässyt kokemaan tuollaisen rakkaustarinan, jotain niin vahvaa ettei se kuollut vaikka hänen kumppaninsa menehtyi. Siitä syystä päätimme vaimoni kanssa antaa tämän tarinan myös muiden luettavaksi. Poikamme ja hänen elämänkumppaninsa William Ramsayn muistoa kunnioittaen tahdomme jakaa heidän tarinansa juuri sellaisena kuin poikamme on sen kirjoittanut. Kaikkine virheineen, kaikkine iloineen ja suruineen.

 

Kiittäen ja poikaansa muistellen:

 

Ikuisesti rakastava isä ja aviomies, Anton Morel

 

--

 

Kiitoksia niille jotka luki koko homman, kiitoksia tietty myös niille jotka luki vaan pätkii sieltä täältä, seki on ihan tarpeeksi.